"Jumal'auta", vastasi prinsessa, "en suinkaan ole sellaista ajatellut. Mutta koska te olette niin hyvä, jalo kreivinna, että uskotte minulle huolenne niin suokaa minun tehdä eräs huomautus! Te olette vilkkaudessanne ja iloisuudessanne tosiaankin hyvin rakastettava. Mutta minä luulen, että teidän täytyisi olla hiukan jäykempi ja varovaisempi voidaksenne välttää väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä perheoloissanne. Mutta jos sallitte niin keskeyttäkäämme keskustelu, jolla minä pelkään loukanneeni teidän hienotunteisuuttanne! Minä en voi muuten oikein hyvin ja — —"
"Suokaa anteeksi, jos minä tulin sopimattomaan aikaan!" sanoi Audacia, tuntiessaan tuttavallisuutensa loukatuksi, ja kyyneleet kohosivat kauniin rouvan silmiin. "Minä uskoin ensi kerran elämässäni löytäneeni sisarellisesti osanottavan sielun, joka ymmärsi minua ja antoi minun sydämelleni vapauden. Teidän saavuttuanne tuntui minun lapsuuteni iloisuus ja huolettomuus palautuneen. Teidän ylevä, uskalias elämänkatsomuksenne sai minun unohtamaan kovan kohtaloni ja minä kohottauduin vapaana ja iloisena sen painon alta, kuin haukka metsästäjän pään päällä, unohtaessaan nauhan, jolla tämä pitelee sitä kiinni. Mutta nyt olette tekin, ruhtinaallinen sukulaiseni tullut minulle kylmäksi ja vieraaksi, ja sieltä mistä minä odotin sisarellista osanottoa, saan osakseni välinpitämättömyyttä ja kylmiä kehoituksia muistamaan velvollisuuksiani."
"Audacia", huudahti prinsessa syvästi liikutettuna — "anna minulle anteeksi hetkellinen heikkouteni. Onnettomuudeksi minun mielestäni kuningas on ollut yhtä miellyttävä kuin teistä, ja minä luulin sokeudessani hänen osoittavan minulle huomaavaisuutta, joka hiveli itserakkauttani. — Minä luulin teidän huomionne tai arvelunne koskeneen minua eikä teitä — ja — minä häpeän nyt, jalo ystävättäreni. Mutta minä tahdon korvata teidän luottamuksenne minuun, uskomalla teille — että loukattu turhamielisyys ja jonkinlainen mustasukkaisuus olivat vähällä erottaa meidän sydämemme, — ja minä voisin melkein ylönkatsoa itseäni. Suurimmankaan miehen rakkaus ei totisesti ole sen arvoinen, että se saisi riistää meiltä meidän viimeisen ja ainoan lohdutuksemme — molemminpuolisen luottamuksen ja ystävyyden." Ystävättäret syleilivät herttaisesti toisiaan, ja hilpeä Audacia iloitsi sydämensä pohjasta voidessaan selittää kuninkaan käytöksen siten, että hän itse sai luopua valloituksesta, joka oli salaisesti häntä miellyttänyt, ja hän luovutti kernaasti voiton ruhtinaalliselle ystävättärelleen.
Sill'aikaa kun prinsessojen makuuhuoneessa puheltiin näin tuttavallisesti sydänsalaisuuksista, asteli Valdemar levottomana edestakaisin huoneessaan ja kävi ankaraa omantunnonoikeutta kiivaan, nuoren sydämensä kanssa, jota hän ei enää itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta pian uusi, tulinen intohimo voitti. Hänen mieleltään oli tuo vaikutus, jonka prinsessa Margarethan kuva oli tehnyt häneen, jonkinlaista noituutta. Se oli haaveilua ja mielikuvituksenpetosta, ja hän syytti siitä Thorgejr Danaskjaldia, jonka liioiteltu, hurja kuolleen puukuvan ihaileminen oli yllyttänyt hänet tuohon haaveelliseen tunnelmaan ja saattanut hänet rakastumaan kahteen maalattuun silmään. Hän tuomitsi pikaisuuttaan ja sitä, ettei ollut myöntänyt Junkker Strangen arveluita oikeiksi.
"Mitä on tämä kuollut kuva elävän rinnalla?" sanoi hän. — "Kreivi Engelbrekt on oikeassa — hän on maailman kaunein nainen, — siinäpä vasta olisi kuningatar! — Margaretha ei ole mitään hänen rinnallaan, vaikka hän olisikin tuon onnettoman kuvan näköinen? — Lempeä, sinisilmäinen tyttö, — hänestä tulisi luultavasti hellä ja hurskas äiti, hiljainen, rauhallinen perheenemäntä, — mutta hänessä ei ole Berengarian tulta eikä korkeaa kuninkaallista voitonkatsetta. Jos minä olisin haaveileva nuorukainen, jos minun kansani olisi lammaslauma, ja minun valtikkani paimenhuilu, niin voisi minusta Margarethan rinnalla tulla rauhallinen, vakava paimen. Mutta 'voittoon ja onneen Wolmari luotiin! se tähtiin kirjoitettiin!' — Berengaria — niin hän tai ei kukaan on ylpeän voittajan puoliso, hän seuraisi minua uljaana aseidenloistossa minun ja Tanskanmaan onneen. Haa, olisiko jo liian myöhäistä, — voisikohan pikaviesti vielä tavata Junkker Strangen ennenkuin onneton sana on sanottu, — ja kurja side solmittu, joka kukaties tekee minut orjaksi koko elämänajakseni — —"
Hän tarttui kiivaasti kellonnauhaan, ja vanha kamarimestari Antero astui sisään.
"Ivar Glugin on kiireesti valmistauduttava matkalle! Puolen tunnin kuluttua hän saa tulla hakemaan kirjeensä! Hanki minulle heti kirjoitusvehkeet!"
"Tässä, minun kuninkaani!" vastasi vanha, uskollinen Antero, ottaen taskustaan esille, mitä kuningas tarvitsi. "Minä olin varustautunut kaikkeen. Minä arvelin kyllä pirun olevan merrassa."
"Mitä, luuletko sinäkin heti tietäväsi minun aikomukseni? — No, mitä sinä arvelit?"
"Enpä juuri mitään, armollinen herrani ja kuninkaani!" vastasi vanhus. "Mutta jos on kiire, ja te otatte siksi aikaa säilyttääksenne kalleutenne, niin ehkä minä, niin vanha kuin olenkin, voin yhtä pian kuin ritari Glug viedä kreivi Albertille teidän viestinne, ja ennemmin kuin tunnin kuluttua on linna ja kaupunki piiritetty?"