"Mistä sinä uneksit, vanhus? Kuka sellaista ajattelee? Tee mitä minä sanoin ja vaikene!"
"Yksi sana vain, armollinen herra kuningas!" pyysi vanhus. "Jos te olette täällä huomannut epäilyttäviä juonia, niin sallikaa minun viedä teidän kalleutenne varmaan talteen ja antakaa minun vartioida ovenne kynnystä niin kauan kun te viivytte täällä."
"Hyi, Antero!" vastasi Valdemar. "Luuletko sinä minun olevan ryövärien ja murhaajien joukossa. Mene ja tottele, elä häpäise kristillistä ritaria tuollaisilla arvottomilla epäluuloilla!"
Vanha, kuiva Antero kumarsi ääneti ja poistui. Hänen laiha käsivartensa oli kiertynyt raskaan kultanahkaisen laatikon ympäri, missä hän säilytti kuninkaan pikaria, timanteilla koristeltuja kalliita käätyjä ja muita kuninkaallisia koristeita.
"Vanha, uskollinen palvelijani!" sanoi Valdemar, katsoessaan hänen jälkeensä. "Hän vartioi minun henkeäni ja minun omaisuuttani kuin lohikäärme, eikä aavista maailmassa olevan suurempia suruja kuin ryövärien ja murhaajien pelon."
Kuningas kirjoitti nyt nopeasti kirjeen Junkker Strangelle pyytäen, jos se ei jo ollut myöhäistä, hänen jättämään kosimisen sikseen ja palaamaan heti kotiin ilman morsianta.
Heti ritarin mentyä kuningas paneutui levolle, ja nukkui lopulta, rauhattomasti uneksien. Kaunis Helena-rouva näytti hänestä muuttuneen prinsessa Berengariaksi. Margarethan kuva oli muuttunut eläväksi, ja hän näytti horjuvan molempien vaiheilla, jyrkkien kallioitten ja ihanien laaksojen välillä, etäisellä tunturilla seisoi musta Kullenmies uhaten.
Seuraavana päivänä saapui ritari Ganz kuninkaan käskystä, vahvan vartiojoukon saattamana linnaan, ja kreivi Henrik vastaanotti hänet kylmän kohteliaasti. Kuningas ei ollut vielä halukas ryhtymään vakavampiin toimiin, ja kreivi Henrik ehdotti villisianmetsästystä. Kuningas suostui heti siihen, varsinkin kuultuaan ettei prinsessa pelännyt ottaa osaa tähän vaaralliseen huvitukseen, mistä kreivitär Audacia pyysi olla poissa. Prinsessa otti tapansa mukaan vain kaksi naisistaan kanssaan, jotka pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä heidän ruhtinaallisesta valtiattarestaan. Metsästysretkille Valdemar oli usein tilaisuudessa osoittamaan voimiaan ja taitavuuttaan. Kreivi Henrik huolehti koko ajan siitä, että kuningas sai kunnian kaadetusta tai haavoitetusta villisiasta, joten Valdemar aina ensiksi osui metsästyspuukollaan otukseen, vaikka hän olisikin itse ampunut ratkaisevan nuolen tai heittänyt surmaavan keihään. Mutta heti kun Valdemar huomasi tämän kömpelön, alhaisen mielistelyn, laimeni hänen metsästysintonsa. Kun he taas seuraavan kerran ylistivät kuninkaan osuneen villisiansydämeen, vaikka he eivät olleet nähneet hänen ampuvan, putosi kotka heidän keskelleen kuninkaan nuoli rinnassa, osoittaen ettei hän tarvinnut heidän hankkimaansa kunniaa, eikä hän tarvinnut vieraiden nuolia osuakseen korkeimpaan ja ylevimpään päämäärään. Prinsessa nauroi ääneen hämmästyneiden metsästäjien kustannuksella. Tällä metsästysretkellä kuninkaan täytyi usein ihailla prinsessan uljautta ja pelkäämättömyyttä. Paluumatkalla hän ratsasti hänen rinnallaan hiukan seurueen edellä. Kuningas alkoi hänen kanssaan vakavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun, ja häntä hämmästytti se vapaa, ylevä katse, millä prinsessa katseli maailman iloja ja suruja, sen ihanuutta ja huonoutta. Ihmetellen kuningas huomasi hänen kohottautuneen monien aikakautensa ennakkoluulojen yläpuolelle, sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Kuningas katseli varovaisesti taakseen, ja nosti sormen suulleen: "Olkaa varuillanne, jalo prinsessa!" sanoi hän — "Te lausutte vapaasti ja rohkeasti sen minkä minä tuskin uskallan ajatella salakammiossani; jos joku kolmas kuulisi puheenne, niin voitaisiin teitä pitää vaarallisena kerettiläisenä."
"Te ette kuitenkaan kenellekään ilmaise minun kerettiläisyyttäni!" vastasi Berengaria provencelaisella murteellaan ja hymyili. "Siinä tapauksessa minä olisin suuresti erehtynyt, — minun mielestäni ei kukaan suurmies voi todenteolla olla aikansa orja, ja vaikka kuningas Valdemar näyttääkin kantavan aikansa kahleita helposti ja uljaasti, niin minä uskon kuitenkin teidän olevan aikalaistenne edellä, ja minä tunnen teidän tähtäävän korkeampaan päämäärään kuin siihen, mihin keisari ja pyhä isä tahtovat antaa suostumuksensa."
"Jos Jumala suo, niin me puhumme siitä sopivammassa tilaisuudessa, ihana prinsessa!" vastasi kuningas ja johti keskustelun vähemmän vakaviin ja vaarallisiin asioihin. Provencelainen runous ja rakkauslaulut antoivat siten kuninkaalle tilaisuuden vierain ja hehkuvin sanoin lausua kauniille seuralaiselleen, vapaasti ja kuitenkin peitetyin sanoin sen, minkä aika ja olosuhteet kielsivät hänen ilmituomasta suoraan omina tunteinaan ja ajatuksinaan.