Waldemar Seier: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

"Minä huomaan teidän rakastavan runoutta, jalo herra!" sanoi Berengaria keskeyttäen tämän keskustelun, jonka viittaukset kuninkaan esittämissä ja ylistämissä rakkauslauluissa alkoivat olla liian selvät. "Minä olen kuullut teidänkin hovissanne olevan runoilijoita. Minua ilahduttaisi suuresti, jos vielä oppisin ymmärtämään ja tuntemaan Teidän pohjoismaalaisen runoutenne hengen."

Valdemar lausui nyt hänelle yhden kauniimmista pohjoismaalaisista ballaadeista. Siinä esiintyi mitä voimakkain ja syvin rakkaus, suurena ja voitollisena, taistellen vihaa ja vihollisten esteitä vastaan, ja lopuksi kuolema yhdisti uskollisten sydänten eroamattoman liiton.

"Teidän pohjoismaalaiset rakastajanne", huomautti prinsessa, "ovat siis niinkuin kaikki muutkin, jotensakin varovaisia ja arkoja, kiihkeimmässäkin intohimossaan. He tahtoisivat mieluimmin nähdä rakastajattarensa polttavan itsensä rakkaudesta, kuin menisivät itse hirtettäviksi sitä ennen. Minä pidän enemmän tuosta rohkeasta neidosta. Hänen sijassaan", lisäsi prinsessa ylpeästi, "minä olisin arvellut hiukan kauemmin ennenkuin annoin polttaa itseni elävältä, jos olisin tiennyt, että minun uskollisuuteni ensin pantiin koetukselle."

"Meidän pohjoismaalaiset kaunottaremme", vastasi Valdemar hiukan loukkaantuneena, "luovuttivat ylpeyden miehille, mutta koettavat voittaa heidät rakkaudella ja uskollisuudella."

Nyt ennätti metsästysseurue heidät, ja tuntui siltä kuin olisi Valdemarin ja prinsessan välinen pieni riitaisuus vain saattanut heidän keskustelunsa vieläkin viehättävämmäksi, kun siihen sekaantui pieniä sanakiistoja.

Palattuaan takaisin linnaan, vietettiin siellä taas loistava juhla, jossa tanssin ohella laulettiin ja iloittiin monella tavalla. Kuningas oli nuorekkaan iloinen ja seurusteli paljon kauniin emäntänsä kanssa, peittääkseen osaksi mieltymyksensä prinsessaan, ja osaksi myöskin koetellakseen oliko prinsessan osanotto häntä kohtaan niin suuri, että se voisi ilmetä pienenä mustasukkaisuuden puuskana. Tämä onnistui hänelle paremmin kuin hän oli toivonut. Mutta Audacia ymmärsi nyt viisaasti vetäytyä syrjään. Hän poistui seurasta, syyttäen pahoinvointia ja antoi kuninkaalle tilaisuuden sopia ylpeän prinsessan kanssa, ja samaan aikaan rypyt huomattavasti hävisivät kreivi Henrikin synkiltä kasvoilta.

Näin kului monta päivää alituisissa huvituksissa, ja iloinen kuningas näytti "aivan" unohtaneen Juhana Ganzin vakavan ja harmillisen asian. Päivä päivältä hän sotkeutui yhä enemmän prinsessa Berengarian kahleisiin…

KOLMASTOISTA LUKU.

Sill'aikaa oli Junkker Strange täsmällisesti toimittanut herransa käskyn. Kuningas Primislaus oli mitä kohteliaimmin vastaanottanut hänet ja koko komean lähettilässeurueen. Hän oli monta viikkoa viisaasti peittänyt matkansa oikean tarkoituksen, ja oli sanonut liittosopimusten sovittelujen olevan syynä hänen jokapäiväisiin käynteihinsä hovissa. Koko lähetystö kutsuttiin joka päivä kuninkaalliseen pöytään, jossa silloin tavallisesti kuningatar ja prinsessa Margaretha olivat läsnä.

Böömin kuningas oli noin 52 vuotias, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Hän oli tavallisesti puettu yksinkertaiseen mustaan, saksalaisen ritarin kotipukuun. Hänen kasvonsa olivat rehellisen, mutta hieman yksinkertaisen näköiset, ja hänen tukkansa oli sileäksi kammattu ja keskeltä jakaukselle jaettu kuin kristuskuvissa. Hän harrasti siveysopillisten mystikoiden oppia, ja halveksien skolastikoiden viisastelevaa oppineisuutta hänellä oli mitä ankarimmat mielipiteet itsekieltäytymisestä ja siveellisestä puhtaudesta. Hän käytti kernaasti puhuessaan raamatullisia vertauksia, eikä hän milloinkaan tehnyt tärkeämpää päätöstä neuvottelematta ensin Jumalan äänen kanssa sielussaan, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Tämänlainen tunnelma, samoin kuin Saksan ritarikunnan puku olivat yleiset hänen hovissaan, ja kuninkaan työpöydällä olivat aina avattuina sekä Bernhard Clairvaux'in jumaluusopillisten teosten, että Richard de St. Victoren armon opin tutkimuksen sirot jäljennökset. Kuningas Primislaus oli harvapuheinen ja rakasti hiljaisuutta ja ankaria hovitapoja. Senvuoksi olikin sekä aterioidessa että hovijuhlissa useimmiten hyvin hiljaista ja jäykkää, ja tanskalaiset ritarit ikävöivät Riibehuusin iloisempaa ja vapaampaa hovielämää. Mutta Junkker Strange ei tahtonut hätiköidä. Hän katseli joka päivä prinsessan kuvaa, ja joka päivä hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tuo kultakiharainen, sinisilmäinen, lapsellisen iloinen ja ystävällinen prinsessa kauneudessa monenkertaisesti voitti kuvan, mikä oli vain heikko jäljennös hänestä. Hän etsi niin usein kuin mahdollista tilaisuutta puhutella prinsessaa, ja hän osasi usein kekseliäästi ja huomaamatta johtaa keskustelun kuninkaaseensa ja Tanskaan. Aavistamatta hänen tarkoitustaan, ilmitoi kaunis kuustoistavuotias prinsessa usein melkein lapsellisen avomielisesti ja hyväntahtoisesti mieltymyksensä tanskalaisiin, joista hän oli kuullut niin paljon hyvää. Heidät oli hänelle kuvattu rehellisiksi, hyväntahtoisiksi, hurskaiksi ja uskollisiksi kuninkaalle ja isänmaalle, he tuntuivat senvuoksi kaikista kansoista eniten muistuttavan hänen rehellisiä, luotettavia maanmiehiään. Hän arveli myöskin Tanskanmaan olevan ihanan ja kauniin, ja Valdemar nimi, joka jo ensimäisen suuren Valdemarin päivistä oli laajalta kuuluisa vieraissakin maissa, tuntui hänestä olevan arvokas nimi niin jalosukuiselle ja lahjakkaalle sankarille kuin Tanskan kuningas. Hän valitti vain ettei kuningas tyytynyt puolustamaan omia rajojaan ja tekemään jaloa kansaansa onnelliseksi, vaan halusi valloitus- ja voittoretkille vieraisiin maihin.