Pelipöydän ääressä, missä he voivat puhua kahden ja rauhassa muilta, ei tuo kaunis uhkapeliin antautunut morsian voinut olla tekemättä muutamaa arkaluontoista kysymystä. Hän tahtoi tietää oliko hänen kuninkaallinen sulhasensa niin kaunis ja jalomuotoinen kuin hänestä kerrottiin, ja oliko hän uskollinen ja luotettava.
Ensimäiseen kysymykseen Junkker Strange vastasi ilomielin, ja auringon valaistessa hänen iloisia, avomielisiä kasvojaan ja jaloa vartaloaan hän nousi ylpeästi ja vakuutti prinsessalle kuninkaan olevan ainakin kahta vertaa kauniimman häntä. Hän vältti vastata viimeiseen kysymykseen ja ylisteli muuten kuninkaan yleviä ja suuria luonteenominaisuuksia ja kertoi tarkkaavaiselle morsiamelle, miten valtavan vaikutuksen hänen vahasta muovailtu ja puutaululle kiinnitetty kuvansa oli tehnyt nuoreen, kiihkeään kuningas Valdemariin.
Ihmetellen ja sydämestään iloiten prinsessa kuunteli tätä hänen kertomustaan, jota hän olisi pitänyt satuna ellei Junkker Strange olisi ottanut esille kuvaa ja näyttänyt sitä hänelle. Nyt vasta hän muisti miten tuo kuva oli tullut tehdyksi, ja hän kertoi Junkker Strangelle, olleensa kauan epätietoinen voisiko lainata taidetta harrastavalle luostariveljelle maalliset, mitättömät kasvonsa, ollakseen mallina pyhän Agneksen kuvaan. Mutta hänen isänsä oli saanut hänet myöntymään siihen selittäessään, ettei mikään Jumalan lahja ollut niin maallinen ja mitätön ettei sillä voinut palvella hyvää ja pyhää tarkoitusta kun me vain teimme sen hurskaalla ja nöyrällä sydämellä. "Omituinen tapahtuma", lisäsi hän — "eikä vain sattuma, että minä itse olen avannut tien sen miehen sydämeen, jonka käteen minä Kaikkivaltiaan tahdosta olen pannut kohtaloni ja koko ajallisen onneni. Ijäinen onneni", lisäsi hän kyynelsilmin, "on turvallisesti Herrani ja Vapahtajani siunatussa kädessä."
Myöhään iltaan Junkker Strange istui prinsessan kanssa pelipöydän ääressä ja kertoi hänelle ilolla kaikkea hyvää mitä vain tiesi rakkaasta, nuoresta kuninkaastaan. Katsellessaan jaloa kuninkaallista morsianta, jonka sulhasena hän niin omituisella tavalla oli jonkun aikaa, hän ei iästään ja rauhallisesta luonteestaan huolimatta, voinut olla ajattelematta, että jos hän olisi, mitä esitti, niin hän olisi kadehdittava mies, ja hän kiitti sydämessään Valdemar kuningasta onnelliseksi, jolle hän sai viedä näin jalon aarteen. Hän varoi kuitenkin omantunnonmukaisesti sanomasta ainoatakaan sanaa, mikä olisi ilmaissut näin rohkean ajatuksen.
Mutta vielä oli eräs tapa jälellä, joka saattoi sekä kainon prinsessan, että Junkker Strangen hämilleen, mutta sitä ei voitu välttää. Kuninkaan käskystä keskeytti prinsessan hovimestari, herra Ib Urne, pelipöytä-seurustelun ja pyysi Tanskan kuninkaan sijaisen seuraamaan morsiantaan morsiushuoneeseen.
Molemmat punastuivat. Mutta päättäväinen lähettiläs nousi heti ja ojensi kunnioittavasti prinsessalle käsivartensa, minkä jälkeen hän koko hovin seuraamana saattoi hänet komeaan morsiushuoneeseen. Täällä hänen täytyi täydessä morsiuspuvussaan paneutua levolle ruhtinaalliselle vuoteelle. Junkker Strangen täytyi istuutua tuolille hänen viereensä, ja asettaa oikean jalkansa kiiltävä saapas vuoteen reunalle, kuitenkin niin keveästi, ettei kultakannus jättänyt pienintäkään jälkeä hienoon liinaan.
Tämä omituinen tapa suoritettiin mitä suurimmalla hienotunteisuudella, ja heti senjälkeen kun Junkker Strange oli keveästi koskettanut lakanaa saappaallaan ja asettanut jalkansa lattiamatolle, nousivat he molemmat. Lähettiläs kumarsi kunnioittaen nuorelle kuningattarelle ja poistui muutamien häävieraiden ja todistajien kera morsiushuoneesta.
Seuraavana päivänä olivat kadut linnasta laivasillalle peitetyt kalliilla silkkimatoilla. Rannassa oli kuninkaan lohikäärmekeulainen laiva purjekunnossa. Kun nuori, ihana Tanskan kuningatar astui laivaan Junkker Strangen ja koko hovin seuraamana, tervehti kansa häntä ilohuudoin, ja moni köyhä vuodatti katkeria eronkyyneleitä.
Liikutettuna hurskas ruhtinaspari sanoi hyvästi ainoalle, rakkaalle tyttärelleen, ja kuningas Primislaus antoi hänelle vielä monta isällistä neuvoa, kehoittaen hänen olemaan hyvänä äitinä kansalleen, ja alamaistensa tukena ja turvana. Sydämellisen hellästi ja lapsellisia kyyneleitä vuodattaen, syleili Margaretha rakkaita vanhempiaan, ja lupasi uskollisesti panna mieleensä kaikki heidän varoituksensa. "Enkä minä suinkaan unohda vangittua, uskollista piispaa!" kuiskasi hän hyvästi jättäessään äitinsä korvaan —"mutta elä sinäkään äiti unohda minun köyhiäni ja sairaitani täällä kotona!" Hän tervehti vielä kerran rakkaita maamiehiään lempeästi ja sydämellisesti, ojensi hovimestarilleen kukkarollisen kultarahoja, jotka tämä heti jakeli kaikille niille köyhille, jotka seisoivat itkien rannalla.
Kun Margaretha nyt laivaan noustessaan näki köyhiensä itkevän ja siunaavan häntä, ja vanhempansa seisovan niin yksin ja hyljättyinä laivasillalla, kätki hän kasvonsa viittansa poimuihin ja itki katkerasti. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan näkisi isää ja äitiä ja isänmaataan, ja hänen mielestään hän oli jakanut sielunlahjoja köyhille, että he rukoilisivat hänen sielunsa puolesta.