Juuri kun Junkker Strange aikoi astua laivaan tunkeutui tomuinen ratsastaja kansanjoukon läpi ja hyppäsi laivasillan luona ratsunsa selästä. Se oli ritari Glug, joka hengästyneenä ja melkein hengetönnä kiivaasta ratsastuksesta ojensi Junkker Strangelle kuninkaan kirjeen.
Hämmästyneen lähetin ei tarvinnut kysyä keneltä kirje oli. Hän tunsi heti viheriästä silkkinauhasta riippuvan punaisen vahasinetin. Hän avasi nopeasti kirjeen ja kalpeni. Levottomana kuningas Primislaus lähestyi häntä ja kysyi oliko jokin onnettomuus tapahtunut, koska kirje näytti olevan Jobinposti.
Junkker Strange tointui nopeasti. "Kyllä se ainakin minulle on Jobinposti!" vastasi hän, pistäessään huolellisesti kirjeen povelleen. "Minun armollinen kuninkaani ilmoittaa minulle rakkaimman poikani sairastuneen vaarallisesti ja ehkä kuolettavasti, ja pyytää minun kiirehtimään, jos tahdon nähdä hänet elävänä. Minun herra kuninkaani lähettää Teille sen ohella veljelliset tervehdyksenä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt vastaanottaa sitä onnellista kirjettä, jonka minä hänelle lähetin. Rauha olkoon teille, hurskas herra ja kuningas!" lisäsi hän nopeasti, huomatessaan levottoman ilmeen kuninkaan kasvoilla. "Minun ei kannata ajatella omit; surujani ennenkuin minä olen jättänyt teidän jalon tyttärenne hänen kuninkaalliselle sulhaselleen."
Sen sanottuaan hän nousi laivaan, ja käski heti nostaa purjeet.
"Jos te näette kuninkaan ennen minua, ritari Glug!" huusi hän ritarille, joka seisoi odottaen laivasillalla, — "niin sanokaa hänelle mitä te olette kuullut ja nähnyt, sekä kertokaa myöskin minun tänään purjehtineen täältä hänen ja Tanskan jalon kuningattaren seurassa! — Eläköön nuori kuningatar!" Hän heilautti hattuaan, ja yleinen "Eläköön Tanskan kuningatar, eläköön Böömin Margaretha, eläköön Danxmar!" kajahti sekä laivasillalta, laivalta, että äärettömien väkijoukkojen täyttämiltä joen äyräiltä. Lippujen liehuessa ja laulun ja soiton kajahdellessa laiva luisui hiljalleen alas virtaa.
TOINEN OSA
ENSIMÄINEN LUKU.
Samana päivänä, jona Junkker Strange salaisen huolen painostamana jätti Pragin ja mahdollisimman hitaasti matkasi Elbeä alaspäin mukanaan kaunis, surumielinen kuninkaanmorsian, olivat Klaus-kreivin ja kreivitär Idan häät Schwerinin linnassa. Valdemar oli edellisenä päivänä ratkaissut Juhana Ganzin ja kreivi Henrikin välisen asian, sekä antanut kreiville anteeksi hänen väkivaltaisen tekonsa sillä ehdolla, että hän vuoden kuluessa uudistaisi Gråbon linnan, täydellisesti korvaisi kaikki Juhana Ganzin kärsimät vahingot, sekä kuninkaan läsnäollessa ojentaisi hänelle kätensä sovinnoksi. Ylpeä kreivi Henrik oli viisaana alistunut näihin ehtoihin, vieläpä veljensä suostumuksella antanut puolet Schwerinin linnasta ja kreivikunnasta kreivitär Idan myötäjäisten ja äidinperinnön lunnaiksi.
Kreivi Henrik lopetti näennäisesti mitä parhaassa sovussa Tanskan kuninkaan kanssa päivän juhlallisuudet pidoilla, jotka olivat vieläkin komeammat kuin mitkään edellisistä.
Onnellinen Klaus-kreivi arveli harvapuheisen ja totisen morsiamensa hiljaisten kyynelten olevan vain iloisen vihkiäisjuhlallisuuden aiheuttamia. Mutta kreivi Henrik loi usein sisareensa tuikean ja varoittavan katseen. Tämä kokosi kaiken voimansa näyttääkseen rauhalliselta ja tyytyväiseltä täyttäessään veljiensä vaatiman uhrauksen. Ei juolahtanut Valdemarin mieleen, että jalo naissydän salaisesti syytti häntä kovaksi ja julmaksi rauhanrikkojaksi. Hänen mielestään kreivi Klaun morsian oli vain tavallinen, vähäpätöinen hovisielu, jolle säädynmukainen naiminen oli ulkonaisten olosuhteiden ja tuttavuuksien mieluisa muutos. Kuningas näki ja ajatteli vain kaunista Berengaria-prinsessaa. Arkkipiispa Antero oli kyllä huomannut hänen päivä päivältä kiihtyvän intohimonsa ja varoittanut häntä siitä, muistuttaen hänelle Junkker Strangen lähettiläsmatkaa, minkä tarkoituksen hän tiesi. Mutta nämä varoitukset eivät paljoakaan hyödyttäneet. Kuningas oli tosin luvannut hurskaalle, uskolliselle ystävälleen olla varuillansa ja lähteä Schwerinistä niin pian kuin suinkin. Mutta hän odotti täällä ratkaisevaa sanomaa Böömistä, ja sen pitkällinen viipyminen antoi hänelle aiheen toivoa, että ritari Glug oli ehtinyt toimittaa asiansa. Hän uneksi jo olevansa kaikista siteistä vapaa. Toivon iloisessa hurmauksessa hän oli sinä päivänä ahkerasti tarttunut pikariin, ja nyt iltapuolella hän seisoi loistavan salin ikkunan ääressä välkkyvässä auringonvalossa hilpeästi ja tuttavallisesti keskustellen ihastuttavan portugalilaisen prinsessan kanssa.