Kesken mieltäkiinnittävää keskustelua hämmästytti molempia voimakas ja kiihkeä harpunsoitto, ja syvä, voimakas ääni lauloi sen säestämänä voiton ja kauneuden ylitystä. Laulaja oli islantilainen runoniekka, Olavi Hvitaskjald. Hän oli älykkäästi huomannut mitä kuninkaan ja kauniin prinsessan sydämissä liikkui, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen soveliaana hetkenä kuninkaalle, että hänkin osasi taidon liikuttaa sydämiä, eikä vain hentomielinen Thorgeir Danaskjald. Hän tiesi mitä kieliä hänen täällä oli kosketeltava, eikä hän laulanut lempein, riutuvin sävelin hiljaisesta, tyynestä kauneudesta, ja rauhanruhtinaan levollisesta onnesta. Hänen harppunsa sävelet soivat rajuina ja mahtavina kuin myrsky riehuvalla merellä, ja hän lauloi ylevin voitonsävelin sankarin ihanasta pyrkimyksestä kuolemattomuuteen ja ikimaineeseen, niinkuin Skjoldin ja Danin ylhäistä sankarikulkua walkyrian ohjaamana. Hän kuvaili sankarin rohkein piirtein — siitä syntyi Valdemarin kuva. Hän kuvaili ylevän, rohkean walkyrian, — Berengarian kaltaiseksi.
"Suurenmoista! Ihanaa!" huudahti prinsessa nuorelle, innostuneelle kuninkaalle. "Minä en ymmärrä paljoakaan laulun sisällöstä, mutta ne ovat Pohjolan säveliä: sellaisiksi minä olenkin kuvaillut nuo urhojen laulut, ja minä tunnen sieluni olevan sopusoinnussa teidän ylevän, ihmeellisen sankarikansanne kanssa."
Valdemarin posket hehkuivat, hänen rohkeat silmänsä säkenöivät. Hän tarttui prinsessaa käteen ja puristi sitä intohimoisesti; jo väikkyi sana hänen huulillaan, joka selvimmin olisi ilmaissut hänen sieluntilansa. Mutta silloin astui arkkipiispa Antero totisena ja varoittavana hänen luokseen. "Minun herrani ja kuninkaani!" sanoi hän. "Viesti Böömistä." Valdemar kalpeni ja päästi prinsessan käden. "Böömistäkö?" hän kysyi. — "Ritari Glug? — Ei, se on mahdotonta!"
"Teidän sisarenpoikanne Otto, Lüneburgin kreivi", vastasi arkkipiispa, ja samassa astui sisään, kreivi Henrikin ja ruhtinaiden hämmästykseksi, nuori vangittu kreivi, yllään halpa aseenkantajanpuku, vapaasti ja rohkeasti tervehtien kuningasta ja koko seuruetta ruhtinaallisen arvokkaasti.
"Seuraa minua huoneeseeni!" sanoi Valdemar horjahtaen; mutta hän kokosi äkkiä kaiken voimansa, ja hän pyysi näennäisen tyynesti prinsessan ja kreivi Henrikin suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää heidät tärkeiden valtioasioiden tähden. Kuningas poistui kiireesti kreivi Oton seuraamana, ja kaikki huomasivat jonkin tärkeän ja ikävän asian tehneen hänet alakuloiseksi. Prinsessa oli valahtanut kalpeaksi, ja syyttäen pahoinvointia hänkin poistui seurasta. Kreivi Henrik katsoi vapautetun kreivi Oton jälkeen, ja polkastessaan suuttuneena lattiaan hän puraisi suonenvedontapaisesti huuleensa. Mutta kreivi Adolf sekä Hildesheimin piispa koettivat hillitä hänen vihaansa ja kiirehtivät hänen sekä vendiläisten ruhtinaiden kanssa kreivin salakammioon neuvotellakseen siellä salaisesti, mitä näiden arveluttavien asianhaarojen vallitessa oli tehtävä.
"Meidät on petetty!" huudahti kreivi Henrik. "Se helvetin poika osaa noitua, — tai täällä meidän joukossamme on pettureita. Ei pirukaan pääse pakenemaan siitä tornista, ja tuossa riippuu avain. — Nopea ja rohkea toiminta voi ehkä vielä pelastaa meidät. Kolmen tunnin kuluttua voi Kreivi Albert hyökätä linnaa vastaan; — — mutta jos kuningas sitä ennen istuu tornissa — —"
"Liiallista uhkapeliä!" keskeytti hänet Hildesheimin piispa. "Mutta minä luulen että voimme luottaa nuoreen kreivi Ottoon. Ehkä tämä paperiliuska selittää meille enemmän, sen hän ojensi minulle salaa ohikulkiessaan."
"Lukekaa, lukekaa!" huusivat kaikki. Piispa kiersi auki pienen pergamenttiliuskan ja luki:
"Sen vaikenemislupauksen, mihin eivät mitkään uhkaukset voineet minua pakottaa, on Schwerin suvun hyvä suojelushenki taivuttanut minut vapaaehtoisesti antamaan. Niin kauan kuin kreivi Henrik ja hänen ystävänsä eivät ryhdy mihinkään vihamielisiin yrityksiin heidän lääninherraansa, minun kuninkaallista enoani vastaan, ei ainoakaan ihminen saa tietää, mitä minä täällä olen kuullut ja nähnyt. Sen vakuudeksi minä panen ruhtinaallisen kunniani; mutta ei hetkeäkään kauemmin ole kieleni sidottu.
Otto, Lüneburgin kreivi."