"Hm!" mutisi kreivi Henrik. — "Kyllä sekin hetki vielä koittaa, jolloin voimme antaa poikanulikan vapaasti puhua. Aluksi meidän täytyy luottaa häneen ja pysyä rauhallisina. Minä melkein uskon hellätuntoisella Ida sisarellani olleen osansa tässä asiassa!" — lisäsi hän katsellessaan vankilanavainta, joka riippui oven puolella eikä ikkunan luona.
"Jos niin on", alkoi vakava kreivi Adolf puhua, "niin olkaamme kaikki kiitollisia teidän jalolle sisarellenne: hänen sydämensä ja järkensä ovat yksissä neuvotelleet, muuta ei voisi odottaa kreivi Henrikin sukulaiselta."
Tämä arvelu ei ollut aiheeton. Kreivitär Ida oli jo linnan sillalla huomannut nuoren, vieraan aseenkantajan myötätuntoisen katseen, palatessaan tuona iltana kotiin metsästysretkeltä. Hän oli ikkunansa vastapäätä olevasta vankilatornista usein viime päivinä kuullut heleän, nuoren äänen laulavan tanskalaisia sankarilauluja ja oli ottanut tarkemman selon uudesta valtiovangista. Saatuaan kuulla, että vanki oli tuo sama nuori aseenkantaja, ja että hän oli sanonut olevansa Lüneburgin kreivi Otto, sekä mitä lisäksi tiedettiin hänen vangitsemisensa syistä, niin hän ei kauemmin epäillyt, vaan käyttäen hyväkseen vapaata pääsyään veljensä salakammioon, hän anasti sieltä vankilanavaimen. Hänen ainoana ilonaan hääpäivänään oli siis ollut tämän tärkeän vangin vapauttaminen, joka kunniasanallaan ja vaitiololupauksella oli taannut hänen seurauksilta. Otto ei tiennyt oliko Absalon Belg jo saapunut, ja hän oli levoton siitä, että hänen niin kauan oli täytynyt salata kuninkaalta tärkeä sanoma. Sen mitä kreivin tärkeät uhkaukset eivät saaneet aikaan, voitti kreivitär Ida muutamalla ystävällisellä sanalla, ja hän toivoi näin parhaiten vahvistavansa veljensä ja Tanskan kuningashuoneen välisen rauhan.
Valdemar astui varhain seuraavana aamuna huoneestaan, ja hän antoi miehillensä käskyn heti lähteä matkalle. Hänen kasvonilmeensä oli harvinaisen jännittynyt, ja hänen katseensa levoton. Hän jätti kiireesti hyvästi kreivi Henrikille ja hänen veljelleen, kiitti heitä kohteliaasti heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja pyysi kreivin tervehtimään puolisoansa ja prinsessa Berengariaa, kun hän ei voinut odottaa soveliampaa aikaa saadakseen sanoa heille hyvästi. Hetken kuluttua Valdemar istui oivallisen oriinsa selässä, ja hän ratsasti nelistäen koko seurueensa kera linnansillan yli ja läpi nukkuvan kaupungin. Leiriin saavuttuaan hän pysähtyi vasta kreivi Albertin teltan edustalle, antaakseen tälle käskyn seurata häntä, ja päästää sotajoukko kotiin. Mukanaan kahtavertaa isompi ritari- ja aseenkantajaseurue, kuningas riensi sitten tuimana, kuin sotaretkelle lähtiessä, vastaanottamaan kuningatartaan Manöseen.
Arkkipiispa Antero ei ollut ainoa, joka arvasi kuninkaan synkkämielisyyden syyn. Kuultuaan syyn tähän pikaiseen lähtöön, luulivat Gunnar-veli ja islantilainen runoilija myöskin ymmärtävänsä kuninkaallisen sulhasen tunteet. Mutta Otto kreiville oli tämä kaikki vielä arvoitusta. Hän luuli tuoneensa enolleen hyvin iloisen sanoman, eikä hän voinut käsittää sitä tyytymättömyyttä ja kiivautta, millä kuningas oli vaatinut häneltä hävitettyä kirjettä, jonka sisällön hän kuitenkin sanasta sanaan oli kertonut kuninkaalle. Valdemar oli vaatinut häneltä tarkkaa tilintekoa hänen viipymisestään. Mutta Oton lupaus esti häntä puolustautumasta, ja hän joutui vieläkin enemmän kuninkaan epäsuosioon selittäessään avomielisesti joutuneensa onnettomuuteen, minkä hän oli sitoutunut pitämään salassa. Tyytymättömänä ratsasti Otto kreivi nyt kuninkaan vieressä, uskoen viestin viipymisen yksinomaan olevan syynä kuninkaan alakuloisuuteen, sillä hän luultavasti syystä pelkäsi ettei ehtisi ajoissa kuningatarta vastaanottamaan.
Kreivitär Ida, joka Klaus kreivin rinnalla, hovinaistensa ja neitostensa seuraamana, kevytjalkaisella metsästysratsullaan oli saavuttanut kuninkaan, seuratakseen häntä puolisonsa kanssa Riibeen, huomasi osanotolla sen pulan ja levottomuuden, mihin hän ennen mainitulla vaitiolonlupauksella oli saattanut kreivi Oton. Muiden huomaamatta kreivitär loi häneen ystävällisen, luottavan katseen ja nosti sormen suulleen. Otto vastasi ääneti tähän mykkään muistutukseen laskemalla kätensä rinnalleen, ja hän lohduttautui kuninkaan epäsuosiosta vakuuttamalla itselleen, että hän tällä hetkellä parhaiten palveli kuningasta vaikenemisellaan ja samalla hän rauhoitti jaloa Ida-kreivitärtä hänen veljensä suhteen.
Ennen kuin kuningas ehti Ejdervirralle, tuli hänen sisarenpoikansa kertomus kylliksi varmennetuksi. Seurueen pysähtyessä hevosia vaihtamaan, saavutti sen lyhyt, paksu, pölyinen ratsastaja. Kun hän hypähti hevosensa selästä, tunsi kuningas heti Absalon Belgin, vaikka hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen käyntinsä ontuva. Mutta ennen kuin Absalon Belg selitti pitkällisen viipymisensä syyn, hän ojensi kuninkaalle sinetillä suletun kirjeen, ja selitti tavalliseen iloiseen tapaansa että vaikka hän sillä kertaa ei voittanutkaan kultakannuksia pikaviestillään, niin ei hänen tuomansa ilosanoma tainnut olla kovinkaan vanha, koska kuningas nyt vasta oli matkalla onneansa kohden.
Vastaamatta kuningas repäisi heti sinetin kirjeestä, ja luki sen synkän näköisenä kuin vanki, joka lukee oman kuolemantuomionsa. Mutta hän tointui pian, pisti kirjeen taskuunsa ja kysyi Absalon Belgiltä hänen viipymisensä syytä. "Ehkä sinäkin olet vannonut paholaiselle salaavasi vastuksesi ja typerät kujeesi?" sanoi hän "Mutta sinä saat säästää selityksesi toiseen kertaan! Onhan tässä selvä todistus: sinun ontuva jalkasi on paremmin ansainnut kultakannuksen kuin minun sisarenpoikani terveet sääret! Minä näen sinun panneen henkesi alttiiksi minua innokkaasti palvellessasi. Mutta vaikka sinä itse olitkin välskärin käsissä, niin olisi sinun kuitenkin pitänyt ymmärtää lähettää minulle kirje jonkun toisen kautta."
"Minä en uskaltanut antaa niin tärkeää sanomaa vihollisen käteen, herra kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä minä en luota schweriniläisiin enempää kuin vihollisiin, ja heidän luonaan minä putosin salakuoppaan. Sitäpaitsi minä luotin uljaaseen ja reippaaseen kilpailijaani tässä vedonlyöntiratsastuksessa. Sain niin kovan kolauksen päähäni, että makasin kauan tiedotonna."
"Olitko tiedotonna?" vastasi kuningas. "Se selvittää asian, sillä silloin oli sinulla laillinen este. Jos minun sisarenpoikani olisi esittänyt samanlaiset syyt puolustuksekseen, niin minä olisin pitänyt ne pätevinä."