Absalon Belg ihmetteli kuninkaan pahaa tuulta näinonnellisella matkalla, ja hän vetäytyi niin pian kuin suinkin muun seurueen joukkoon udellakseen mitä oli tapahtunut. Kiireellistä matkaa joudutettiin vieläkin enemmän, kun ritari Glug Hvidjoen sillalla saavutti kuninkaan, tuoden hänelle Junkker Strangen suullisen vastauksen, että nuori kuningatar oli matkannut alas Elbeä täysin purjein, soiton ja laulun kaikuessa, ja kuninkaan laiva oli nähty äsken risteilevän Amronin ja Helgolannin välillä. Kuninkaan täytyi koota kaikki voimansa hillitäkseen katkeraa, viiltävää tunnetta, joka täytti hänen mielensä, ja joka oli kärjistymäisillään kohtuuttomaksi suuttumukseksi hänen viatonta, tuntematonta kuningatartaan kohtaan. Kuningas huomasi olevansa sidottu aukenemattomiin kahleisiin, jotka hän itse ja hänen outo sallimuksensa olivat takoneet. Mutta hän päätti arvokkaasti alistua välttämättömyyteen. Hän koetti myös lieventää sen tuottaman ahdistuksen, palauttamalla mieleensä tuon kuvan, joka muutamia kuukausia sitten oli niin kiehtonut hänen sydäntään. Mutta turhaan, böömiläisen kuninkaantyttären kuva oli ja pysyi nyt kuolleina, kalpeina pyhimyskasvoina, jotka vilkas portugalitar rehevällä elinvoimaisuudellaan näytti kerrassaan häätäneen pois hänen intohimoisesta, levottomasta sielustaan. "Nyt reippaasti eteenpäin!" hän huusi miehilleen. "Lyhyen hetken kuluttua näette Tanskan kuningattaren! Sen onnen takia, jota kohti minä ratsastan, kannattaa kyllä taittaa vaikka niskansa!" Samassa hän painoi kultakannuksensa oriin kylkiin ja ajoi eteenpäin kuin olisi suoritettavana ollut uhka-ajo elämästä ja kuolemasta. Vain suurella vaivalla pysyivät ritarit hänen kintereillään; ja hän saapui niin hyvissä ajoin Manön tulevaan satamapaikkaan, että ehti pukeutua kuninkaalliseen juhlapukuunsa sekä järjestää kuningattaren vastaanoton mitä komeimmin. Huhu kuningattaren saapumisesta oli jo muutamia päiviä sitten uskomattoman nopeasti levinnyt yli maan. Riibessä puuhailtiin komeita juhlallisuuksia hänen tulokseen, ja tavaton ihmistulva täytti kaupungin ympäristöineen. Nips-joen äyräillä merelle asti tulvehti ihmisiä, ja Manön ranta oli samoin mustanaan uteliaita, kansalliseen juhlapukuun pukeutuneita saarelaisia. Prinsessa Regitza oli jo jäykkine, loistavine hovisaattueineen saapunut laivasillalle, minne hän pysähtyi istuen kultavaunuissaan. Hän nousi tervehtimään ja onnittelemaan kuningas-veljeään toivotun kihlauksen johdosta. Kuningas pusersi hänen kättään kiivaasti ja äänetönnä, ja jälkimäinen piti veljensä äänettömyyttä syvän ja kiihkeän liikutuksen merkkinä, jota hän monien katsojien läsnäollen tahtoi salata. Nyt saapui viesti viestin jälkeen kertoen kuningaslaivan lähenemisestä, eikä kauan kestänyt, ennenkuin kansan äänekäs ja meluava ilohuuto ilmaisi kultaisen lohikäärmeen keulan tulleen näkyviin Syltin kohdalla. Pian nähtiin selvään komean käärmelaivan keinuvan Romön ohi, ja kansan iloon vastasivat nyt laivasta soitto ja laulu, sekä laivaväen äänekkäät riemuhuudot.
Kuningas oli heittäytynyt lumivalkean sotaratsunsa selkään, ja hän antoi sen korskua tuimana ja kiivaana rantaäyrään hietikolla. Hän katseli laivaa, joka toi hänelle hänen vieraan morsiamensa. Epävarma ja arvoituksellinen oli nyt varmaa todellisuutta. Mitä hän puoleksi toivoen, puoleksi empien jo kuukausia sitten oli halunnut kuin unessa, se oli nyt toteutumassa. Mutta hän pelkäsi nähdä tuntematonta morsiantaan, jota hän ei tuntenut voivansa koskaan rakastaa. Tuo kultakeulainen käärmelaiva ei hänelle nyt ollut se ilonlintu, joka toisi hänelle onnea ja siunausta. Se oli hänelle hirveä, kähisevä lohikäärme, ja se toi hänelle katkeran hedelmän, jota hän äskettäin mieletönnä oli käsin tapaillut, mutta jonka hän nyt sai maksaa vapaudellaan ja maallisella paratiisillaan.
Kuninkaanlaivan kokassa seisoi hiljainen, kaunis kuninkaanmorsian Junkker Strangen vieressä, ja vähän etempänä hänen hovinaisensa. Hän katseli kaihonsekaisella ilolla Tanskan vehreitä rannikoita, jotka ystävällisessä keväisessä loistossaan levenivät hänen silmiensä eteen; hän katseli noita tuhansia vieraita ihmisiä, joiden äiti ja ruhtinatar hän oli oleva. Hän vaikeni ja liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen, ja samalla lempeä kyynel vieri huomaamatta hänen poskelleen. Hän seisoi juhlapuvussaan, yllään taivaansininen silkkipuku, ja hänen vaaleilla kutreillaan välkkyili helminauha.
Laiva keinui yhä Manön kohdalla, ja mannerranta oli niin lähellä, että sieltä voi tuntea kaikkien kasvot. Silloin Margareta huomasi tuon ylvään, komean ritarin, joka ohjaili valkeaa oriitaan aurinkoisella rantahiekalla. Muhkeampaa miestä hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt, ja hän kääntyi punastuen vierustoverinsa puoleen. "Sanokaa minulle, herra Strange Ebbenpoika, kuka on tuo uljas nuori mies, joka ratsastaa rannikolla valkoisella oriillaan?"
"Onneksenne, jalo kuningattareni", vastasi Junkker Strange, "että te näitte hänet ensiksi. Hän on herrani ja kuninkaani, Teidän mahtava sulhasenne, Tanskan kuningas Valdemar."
"Ettehän näe väärin, herra Strange?" vastasi Margareta ja hän kalpeni. "Hän on komea ja ruhtinaallisen näköinen, enkä ole ikinäni nähnyt kauniimpaa miestä, mutta ei hän sentään näytä sulhaselta, joka odottaa morsiantaan."
"Minun kuninkaani on ankara ja mahtava sotilas, jalo kuningatar!" vastasi Junkker Strange. "Hän on mies, joka uskaltaa kohdata vastustajansa katseen; vihollinen pakenee häntä sekä idässä että lännessä hänen ollessaan pahalla päällä. Mutta kauneisiin naisiin hän ei katso yhtä rohkeasti, liiatenkin milloin hän edeltäpäin tietää itsensä voitetuksi ja vangituksi."
"Tällainen retki tuntuu minusta kuitenkin niin oudolta", huokasi kuninkaantytär ja vetäsi hunnun punastuville kasvoilleen. "Morsian tulee sulhastaan vastaan, ja heidän täytyy molempien kysyä: kuka hän on?"
"Olkaa levollinen ja iloinen, hurskas kuningatar!" vastasi Junkker Strange, ja hänen äänensä vapisi valtavasta kaihontunteesta, jota hän turhaan koki salata. "Minä toivon Jumalan ja Pyhän äidin nimessä ettette koskaan kadu tätä retkeä, ja jos aluksi tunnettekin itsenne täällä vieraaksi, niin korkeimman Jumalan kasvojen edessä voin vannoa: Niin kauan kuin te elätte, minä olen oleva teidän palvelijanne ja ritarinne. Tanskassa jokainen jalo sielu rakastaa ja ihannoi teitä kuin taivaan enkeliä."
Jo heitettiin ankkuri hietikolle, ja silta työnnettiin laivan laidalta rannalle. Kansan äänekkäästi huutaessa iloaan kannettiin kuningatar ja hänen hovinaisensa maihin. Valdemar hyppäsi ratsunsa selästä ja astui uljaana prinsessa Regitzan kera morsiantaan vastaan, arkkipiispan ja kaikkien ritarien seuraamana. Kuningatar työnsi harson kasvoiltaan. Syvästi liikutettuna nyt kuningas katseli kaunista prinsessaa, jota sinipukuisena kannettiin häntä vastaan hänen morsiamenaan, ja jonka kainous ja enkelinkatsanto hurmasivat kaikkien katseet. Hän muisti tuon unohdetun unikuvan, joka ikäänkuin jostakin paremmasta maailmasta tullen oli lumonnut hänet ihastukseen ja lemmenkaipuuseen, jota tämä maailma ei näyttänyt voivan tyydyttää. Nyt tämä prinsessa seisoi hänen edessään hänen morsiamenaan. Myrsky hänen levottomassa sielussaan vaihtui syvään kaihoon. Hänestä näytti, että autuas, pyhä nainen oli astunut alas hänen luokseen nöyryyttämään hänen epävakaista sydäntään. Hänen silmänsä eivät olleet koskaan nähneet puhtaampia, viattomampia naiskasvoja, ja hän astui morsiantaan kohti tuntien katumusta ja häpeää, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, mutta joka pusersi kyyneleet hänen ylpeihin sankarinsilmiinsä. Hän ojensi prinsessalle kätensä tervehdykseksi, ja notkisti tahdottomasti polvensa, tervehtien häntä omanaan ja Tanskan kuningattarena, ja toivotti hänelle viihtymistä valtakunnassaan.