Waldemar Seier: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

Laivasilta ja rantamalta viepä tie oli katettu punaisella kankaalla. Kullatut vaunut olivat valmiina viemään kuningattaren Riibeen. Hän oli vastannut kuninkaan tervehdykseen ja siunannut häntä sekä riemuitsevaa kansaansa syvästi liikutetuin sydämin ja hurskain, sanomattoman suloisin ilmein, mikä jätti jokaiseen mieleen unohtumattoman vaikutuksen. Nyt hän nousi vaunuihin prinsessa Regitzan ja pikku Rigmorin kera. Kuningas heittäytyi ratsunsa selkään ja antoi lähtömerkin. Mutta riemuitseva väkijoukko riisui hevoset vaunujen edestä ja paremmin kantoi kuin veti ne Riibeen tervehdyslaulujen ja ilohuutojen kaikuessa. Ennenkuin ehdittiin linnaan, pysähtyi kulkue tuomiokirkon luo. Kuningas laskeutui juoksijansa selästä, ja astui pääalttarin ääreen arkkipiispan ja lukuisan ritarisaattueen seuraamana. Junkker Strange ja hänen kolmekymmentä ritariaan saattoivat kuningattaren alttarin luo, ja hänen seuruessaan olivat hänen böömiläisneitonsa ja prinsessa Regitza hovinaisineen, samoin myös kuningattaren hovimestari, herra Ib Urne, sekä muut vieraat ritarit. Pikku Rigmor ja Riisen Kristiina, Riisen Kaarlon sisar, soma puolikasvuinen tyttö, joka vastikään oli tullut prinsessan palvelukseen, kantoivat kuningattaren laahustinta. Alttarin luona Junkker Strange polvistui kuningattaren eteen, ja astui sitten kunnioittavasti takaisin muiden ritarien joukkoon, ojennettuaan kuninkaalle pergamenttilehden, mikä kuninkaan nimessä vahvisti kihlauksen. Tämän asiakirjan kuningas ojensi arkkipiispalle, joka selitti ja luki sen ääneen kansalle; ja sen nojalla arkkipiispa julisti pyhän kirkon nimessä Tanskan kuninkaan Valdemar Valdemarinpojan sekä Böömin Margaretan laillisiksi aviopuolisoiksi. Senjälkeen arkkipiispa piti juhlallisen ja liikuttavan puheen, sekä antoi heille kirkon siunauksen. Nyt lähti morsiuskulkue, kuningas ja kuningatar etunenässä, juhlallisena saattona silkki- ja purppuramattojen yli Riiben linnaan riemuitsevan kansan seuraamana. Kuninkaan häitä juhlittiin komeasti Riiben linnassa. Runoilijat lauloivat nuoren kuningattaren hurskaudesta ja kauneudesta sekä kuningas Valdemarin onnesta, eikä kukaan, joka näki ihanan Margaretan voinut epäillä ettei Valdemar olisi maailman onnellisin sulhasmies.

TOINEN LUKU.

Oli lempeä, suloinen kevätpäivä. Suuri joukko vieraita täytti linnan ja kaupungin. Porvareita ja talonpoikia oli tunkeutunut linnaan katsomaan ruhtinaallista avioparia, ja kuningas näyttäytyi linnan ovella kuningattarensa kanssa, vastaanottaen kansan iloiset suosionosoitukset. Hänen mielensä oli ankarasti liikutettu, sillä hän näki kuinka ylevästi häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, ja kuinka vilpittömästi kansa iloitsi siitä onnesta, minkä todistajana se uskoi olevansa. Monet tuhannet suut toistivat: eläköön kuningas morsiamineen! Ja tanskalaisrunoilija Thorgeir lauloi syvätunteisen runon kauniin Dagmarin kunniaksi, mikä laulu pian oli jokaisen tanskalaisen sydämessä ja huulilla. Böömiläisen nimen Danxmar [ehkä oikeammin Dargmar tai Dragomir], jolla Margaretan maanmiehet mieluimmin kutsuivat ja tervehtivät häntä, oli nimittäin ihastunut Tanskan kansa kohta muuttanut Dagmariksi tai Dagmoriksi, mikä muuten merkitsi aamuruskoa; sillä hänen noustessaan mereltä heidän eteensä kultakiharaisena, vaaleana ja hurskaana katsannoltaan, hän näytti heistä raikkaalta kuin aamurusko, ja he toivoivat kaikki hänen mukanaan uuden ihanan aamun kohoavan Tanskan taivaalle. Rauhan, hurskauden ja viattomuuden perikuva näytti ojentavan kätensä voimalle ja sankarimielelle harvinaiseen ja onnelliseen, jaloimman naisellisuuden ja loistavimman ritarillisen miehuuden liittoon. Nimi Dagmar säilyi kuningattarella siitä päivästä alkaen sekä kansan suussa, että runoilijain lauluissa, ja siitä tuli sittemmin kunnianimi, jolla Tanska viime aikoihin asti on kunnioittanut hurskaimpia ja rakkaimpia kuningattariaan.

Junkker Strange ja ne kolmekymmentä tanskalaista ritaria, jotka olivat saattaneet kuningatarta matkalla Böömistä, ynnä hänen hovimestarinsa, herra Ib Urne ja muut böömiläiset aatelismiehet, jotka olivat hänen seurueenaan, saivat nyt kuninkaalta arvokkaita lahjoja: purppuraisia juhlaviittoja, aseita, sormuksia, kultaketjuja ja paraatihevosia. Jotkut heistä saivat myös melkoisia läänityksiä, muun muassa kreivi Engelbret; sillä vaikka hän, — kohteliaisuudesta kuningatarta kohtaan ja ehkä todellisesta vakaumuksestakin, — tahtoi selittää tuon pilavedon menetetyksi jos siitä olisi sopinut ääneen puhua, nimitti kuningas hänet kuitenkin ilman suurempia selityksiä Gleichenin kreivikunnan ja kaikkien sen ihanuuksien perinnölliseksi läänitysmieheksi. Kuullessaan tämän, Junkker Strange synkistyi: hän muisti tuon lähdön-edellisen pilan ja tiesi kuninkaan kirjeestä, että hän oli nähnyt ja ihastellut prinsessa Berengariaa Schwerinissä. Vaikka kuningas oli olevinaan ikäänkuin tuo vertailu tämän sekä Dagmarin kauneuden välillä olisi ollut vain aikoja sitten unhoitettua pilaa, ymmärsi Strange sentään liiankin hyvin, että kuningas itse nyt tiesi sydämessään hävinneensä vedon ja piti velvollisuutenaan täyttää lupauksensa. Vaikka Junkker Strange ei paluunsa jälkeen ollut vielä puhunut kuninkaan kanssa yhtään kahdenkeskistä sanaa, ei hän nyt tarvinnut mitään vahvistusta sille surulliselle salaisuudelle, jota hän kuninkaan intohimoisessa salakirjeessä säilytti äänetönnä povellaan.

Kuningattaren ja hänen naistensa läsnäollen piti myös, päivän merkillisyyden vuoksi, eräiden aatelisnuorukaisten saada linnankappelissa ritarilyönti kuninkaan kädestä. Otto-kreivi ja Absalon Belg odottivat jännitettyinä; mutta kuningas ei näyttänyt heitä muistavan, eikä heitä myöskään oltu kehoitettu tavanmukaiseen valmistautumiseen. Kylvettyään sekä käytyään ripillä ja saatuaan synninpäästön astui nimittäin esiin kaksitoista nuorta asemiestä, maan etevinten miesten poikia, jotka kaikki viime sotaretkeltä olivat esittäneet riittäviä miehuuden ja rohkeuden näytteitä. He olivat pukeutuneet valkoisiin pukuihin, ja heidän kaulassaan riippui nauhasta miekka. Ensin he lähestyivät alttaria, ojentaen siellä miekkansa linnanpapille, joka vihki aseet ja siunasi ne, ripustaen ne sitten jälleen asemiesten kaulaan. Sitten nuoret ritarinalut kumartuivat alttarin edessä, lähestyivät senjälkeen kuninkaan istuinta ja polvistuivat. Kuningas kysyi heiltä, missä mielessä he pyrkivät ritarisäätyyn, sekä tahtoivatko he suojella pyhää kristinuskoa ja ritarikunnan kunniaa. Tämän he vakuuttivat juhlallisella valalla. Kuningas luetteli heille sitten lyhyesti tärkeimmät ritarivelvollisuudet; hän kehoitti heitä, etteivät eläisi suruttomina tässä maailmassa, vaan suojaisivat kansaa ja sen laillista kuningasta ja vuodattaisivat verensä uskon puolesta; hän muistutti heitä auttamaan leskiä, orpoja ja kaikkia heikkoja avuttomia ihmisiä kaikin voiminsa sekä olemaan kaikkien puhtaiden ja nuhteettomien naisten suojelija loukkauksia ja häpäiseviä sanoja vastaan; hän kehoitti heitä lopuksi kohtuuteen, urhoollisuuteen, anteliaisuuteen, rehellisyyteen ja ehdottomaan luotettavuuteen. Sitten hän antoi kreivi Albertin ja Junkker Strangen ojentaa heille kultakannukset muistuttaen, etteivät he saaneet käyttää niitä vain hevosen kannustamiseen, vaan ottaa ne urhoollisuuden ja kunnian tunnusmerkkeinä, jotka kiihoittavat kaikkiin jaloihin ritaritekoihin. Samalla tavoin heille ojennettiin haarniskat, ritarisuojukset, rautahiat ja -kintaat, ja kun heidän vyölleen sidottiin vihityt miekat, heidän mieleensä painettiin, että nämä olivat siveyden, hurskauden ja kristillisen rakkauden pyhät, ritarilliset tunnusmerkit. Nyt nousi ritarikuningas ja löi kutakin paljaan miekkansa lappeella kolmasti olkapäälle, toistaen jokaisen kohdalla nuo tavanmukaiset sanat: "Jumalan, pyhän Mikaelin ja pyhän Yrjön nimessä minä teen sinut ritariksi; ole urhea, altis ja uskollinen!" Sitten hän ojennutti heille kypärin, kilven ja peitsen. Nyt nousivat nuoret ritarit, tervehtivät kuningasta ja kuningatarta sekä läksivät pois, näyttäytyäkseen kansalle ritarikomeudessaan ja ratsastaakseen yhdessä kaarijuoksua tai esittääkseen hevostanssia linnanpuistossa.

Tämä juhlatilaisuus näytti päättyneeltä. Ehtiäkseen tyyntyä kuningas oli tehnyt sen niin perinpohjaiseksi kuin suinkin; vihdoin hän nousi ja näytti aikovan ojentaa käsivartensa kuningattarelle, lähteäkseen kappelista. Mutta silloin astui nuori Otto-kreivi esiin reippaasti ja arvokkaasti ja kehoitti koko Tanskan ritaristoa todistamaan, eikö hän ollut esittänyt sellaisia miehuuden ja rohkeuden näytteitä, että hän olematta julkea voi pyytää ritarilyöntiä herransa ja kuninkaansa omasta kädestä. "Halvemmasta kädestä minä en tahdo sitä!" — lisäsi hän ylpeästi. — "Jos kuninkaani tällä hetkellä arvioikin minut väärin, niin toivon sentään, että tulee aika jolloin kuningas Valdemar ei kadu lyöneensä sisarenpoikaansa ja Henrik Löven pojanpoikaa ritariksi hääpäivällään. Sitäpaitsi kuninkaallinen sukulaiseni on ehdottoman lupauksensa mukaan minulle velkaa kultakannukset!" — jatkoi hän rohkeasti ja empimättä. — "Sillä vaikka minä viivyin — sen minä ehkä aikanaan voin todistaa johtuneen uskollisuudesta ja innosta kuninkaani palveluksessa, — niin minä kuitenkin ensimäisenä toin hänelle sen onnenviestin, että prinsessoista kaunein ja jaloin oli hänen morsiamensa."

Kuningas tarkasteli hämmästyneenä rohkeata nuorukaista, empien, pitikö hänen suuttua vaiko iloita niin uskaliaasta ja tavattomasta vaatimuksesta. "Vaatimattomuudesta en tähän asti ole voinut moittia Lüneburgin nuorta, reipasta Otto kreiviä", — sanoi hän ankaralla vakavuudella. — "Olen nähnyt harvinaisia näytteitä hänen reippaudestaan ja uskaliaisuudestaan; hänen viimeiseen toimeensa minä sensijaan olin tyytymätön; mutta arviointini siitä minun kai täytyy lykätä siksi, kunnes hänen uskollisuutensa sanalleen sallii hänen todistaa syyttömyytensä. Hän on minun sisareni poika, jalot ritarit; siksi minä jätän teidän asiaksenne harkita, voidaanko hänen pyyntönsä ja rohkea vaatimuksensa kohta täyttää ja saako hän ilman enempiä näytteitä saada ritarilyönnin minun kädestäni."

Yksimielinen, rehellinen "saa!" kaikui koko Tanskan ritariston puolelta vastaukseksi kuninkaan kehoitukseen, ja senjälkeen kreivi Otto polvistui ja sai ritarilyönnin kuninkaan kädestä tavallisen ohjelman mukaan. Mutta kun aseet ojennettiin hänelle, lisäsi kuningas ankaran vakavasti: "Elä ole ainoastaan uskollinen ja luotettava sanassasi, ritari Otto, vaan ole myös tottapuhuva ja vilpitön! Ole viimeinen puhumaan vanhempien keskuudessa, niinkuin uskon sinun pyrkivän olemaan ensimäisen taistelussa, kun kyseessä on maan ja kuninkaasi kunnia!"

Se aiheeton moite, mikä piili näissä sanoissa, viilsi nuorta, kunnianhimoista Otto-kreiviä sydämeen; mutta hän kunnioitti ja rakasti ankaraa sankarikuningastaan liian paljon suuttuakseen hänelle. Hän polvistui vielä kerran, suuteli kuninkaan kättä äänettömin, polttavin huulin, sekä vetäytyi nopeasti takaisin ritarijoukkoon.

"Koska nyt on tapahtunut yksi poikkeus tavallisesta ohjesäännöstä", — sanoi kuningas sitten kääntyen vanhimpien ritariensa puoleen — "niin kohtuus vaatii minun esittämään teille vielä toisen. Ritarilaki sanoo kyllä, ettei kukaan, joka on rampa tai muuten ruumiiltaan viallinen, pääse jaloon ritarisäätyyn, kuinka urhoollinen tai rikas hän liekin — mutta täällä seisoo eräs nuori, kunnon aatelismies, maan ylhäisimpiin aatelissukuihin kuuluva; hän kunnostautui Lövenborgin luona, mutta äskettäin hän joutui rammaksi toimittaessaan minun asiaani, — toivoakseni sentään vain vähäksi aikaa; sallitaanko hänelle se kunnia, että lyön hänet kohta ritariksi?" Näin sanoen kuningas viittasi Absalon Belgiin. Pieni, tukeva Belg tuskin huomasi puheen olevan hänestä, ennenkuin hän kuninkaan hämmästykseksi astui esiin reippaana ja tukevasti, ontumatta tai aristelematta, vaikka sitomaton haava ja ajettunut polvi tuottivat hänelle mitä suurinta tuskaa.