"Herrani ja kuninkaani", — sanoi hän, — "kun kyseessä ovat kultakannukset, en minä onnu, enkä ole rampa, niin kauan kuin molemmat jalat ovat yhtä pitkät, vaikka sitten eri-paksutkin". Sitten hän notkisti ajettuneen-polvensa, yhdenkään kasvojuonteen ilmaisematta hänen tuskaansa; ja kuningas antoikin hänelle viivyttelemättä ritarilyönnin, yleisten suosiohuutojen kaikuessa.
Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain, kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa, ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen. Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.
Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. "Anna minulle vaippa ja pidä miekka, Kaarlo!" — sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja ystävällisesti poskelle. — "Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä, suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua kultaisiinkin."
Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle, jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi pitkän miekan Kaarlon sivulla.
Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.
Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa, ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle, ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää pois. "Suuri, vanhurskas Jumala!" — hän huudahti. — "Minä olen siis vihitty — ja mikä ihmeellinen sallima! — maailman kauneimpaan, armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin — häneen, jonka pelkkään kuvaan minä olin hurmautunut kuin trubaduuri —, mutta jota nyt, kaikesta ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni — en painaa iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana — pyhänkuvana — pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, — häntä jonka kanssa minä ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, — häntä, jota minä voisin syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla —, häntä minä en enää näe tässä elämässä, — hänet minä olen menettänyt — unelman tähden?"
Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon; hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti, äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: "Jää, jää! Älä tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen — sinun iäisesti, enkä kenenkään muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni — sinun on kuitenkin sydämeni — sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä."
Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, — hän seisoi kädet levällään ja näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän, mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan sydämellisesti:
"Jos on sydän mun, jos sielusi sain, muut saakoot kruunua kantaa! — Kera morsion Valdemar tanssii vain, kyll' onnea tähdet antaa!
Nyt tähtikirjoista tietämään käyn vaiheet vastaisuuden; Opastähteni syvyydestäkin nään, — tien kerran nousen ma uuden.