GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.) Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?
HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.
GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?
HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan kärryillesi.
Esirippu laskee.
Toinen kuvaelma.
Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa, joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo, puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle, niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.
Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.
STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?
NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis ääni viulussaan.