(Anna astuu syrjään, tehdäkseen tilaa Hildurille, joka on kookas, vaaleaverinen ja kaunis, yllään kallisarvoinen kansallispuku.)
INGA. Tule nyt tänne, Gudmund, niin että voin nojata käsivarteesi! Sillä minä tahdon nousta, ymmärrätkö, kun tervehdin sitä, joka nyt tulee. (Juhlallisesti ja liikutettuna, ottaessaan Hilduria kädestä ja jäädessään ponnistaen seisomaan.) On jotakin suurta saada tervehtiä sitä, jonka minä mieluimmin kaikista näkisin askartelevan ja johtavan sijastani tässä vanhassa tuvassa. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! Minä tiedän, ettet sinä pelkää saada miestä, joka tarvitsee työtätekevän vaimon.
HILDUR (huomattavan liikutettuna vastaanotosta). Minä olen niin iloinen, jos tahdotte vastaanottaa minut tyttärenä. Te ette saa ajatella minua uutena emäntänä.
LAUTAMIES (rykäsee). Hm —
INGA (Hildurin käsi omassaan). Sinä vastaat hyvin puolestasi. Gudmund sanookin sinun aina löytävän sopivat sanat, ja se on suuri Jumalan lahja. Istu nyt tänne jakkaralle minun viereeni! (He istuutuvat.) Katsoppas, tämä on ollut Gudmundin paikka aina siitä asti kun hän oli pieni. Enkä minä anna kenen tahansa tähän istua. Ja nyt saa Gudmund siirtää esiin tuolit, niin että te toisetkin pääsette istumaan.
(Lautamies ja hänen vaimonsa istuutuvat Ingan viereen. Gudmund ja Erland seisovat).
INGA (hienosti). Minä olen kyllä kuullut, Hildur, että sinun isäsi on tullut tänne puhumaan asioista Erlandin kanssa, ja että sinä ja Anna-äiti olette matkustaneet tänne vain keliä koettelemaan. Mutta koska minä kerran olen saanut teidät tänne, niin täytyy minunlaisen raukan, joka ei pääse tuvanovesta ulos, ottaa tilaisuudesta vaarin ja puhella teidän kanssanne eräästä vakavasta asiasta. — Ensiksi ja etupäässä minä kysyn teiltä, Anna, ettekö te ole kyllästynyt minun poikaani, joka matkustaa Ålvåkraan aina kun hänellä on vapaa hetki. Te taitaisitte toivoa jo noiden käyntien loppuvan?
ANNA. Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että Gudmund käy Ålvåkrassa.
INGA. Vai niin, silloin minä puhun itseni puolesta. Minä tahtoisin sanoa, että kaikkina niinä pimeinä iltoina, jolloin olen istunut yksin täällä tänä talvena, olen minä ajatellut itsekseni, että kyllä kai minä vielä palkakseni saan nähdä nuoren emännän askartelevan tuvassa ja kuulla lapsenkehdon liekkuvan vieressäni. Nyt minä käytän tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, täytyykö minun vielä odottaa kauan tätä iloa?
LAUTAMIES. Teillä on niin kiire, Inga-emäntä.