INGA. Teillä muilla on vielä pitkältä ikää jälellä, mutta se joka tietää ettei hänellä ole enää kauan elon aikaa, sillä on kiire saada nähdä onnen saapuvan taloonsa. Minä tiedän Gudmundin kertoneen lautamiehelle minkälaista meillä on, ja tiedänhän minä, ettei niitä voi verrata Ålvåkran ihanuuksiin, mutta minä tahdon sanoa lautamiehelle ja Annalle jotakin, josta ei hän itse voi puhua, ja se on, että hän on poika, joka ei koskaan ole tuottanut vähintäkään surua vanhemmilleen. (Vetoaa Erlandiin.) Sen kai sinäkin myönnät, Erland. Ja minä uskon, että jos Gudmund saa mieluisensa vaimon, niin hänkin voi sanoa samaa istuessaan täällä vanhoilla päivillään. Minä sanon tämän, sillä minä tiedän lautamiehen ymmärtävän rahan arvon, mutta hän ymmärtää myöskin sen mikä on enemmän arvoista kuin raha.
LAUTAMIES. Te olette kyllä huomannut, Inga, puhuvanne miehelle joka on saanut tottua myöntymiseen. Voin sanoa teille, että minä olen antanut Hildurille luvan vastata Gudmundille niinkuin hän itse tahtoo, mutta minun mielestäni hänen piti ensin nähdä teidät ja talo.
INGA (hienosti). Minä vain pelkään, että lautamies ajatteli itsekseen: "Kun Hildur saa nähdä vanhan, pahan anoppinsa, niin ei hän enempää välitä Gudmundista", ja että te senvuoksi tulitte tänne tänä iltana. — Mutta nyt sinun täytyy, Gudmund, ottaa Hildur mukaasi ja näyttää hänelle talo, ehkäpä hän silloin itse antaa sinulle vastauksen.
HELGA (tulee kahvitarjotinta kantaen).
ERLAND. Täällä on kahvi, äiti.
INGA. No sitten sinun täytyy ensin koetella, Hildur, osaammeko me keittää kahvia ja leipoa pieniä leipiä Närlundassa, ennenkuin menet tarkastukselle.
HILDUR (Helgan tarjotessa kahvia). Te puhutte niin, että minä tulen aivan hämilleni. Ei minun tarvitse mennä tarkastukselle. Ei koko Ålvåkrassa ole niin hauskaa huonetta kuin tämä tupa. Minä luulen, että minä heti jään tänne.
LAUTAMIES (tuntee Helgan). Mutta mitä? Sehän on sama — (Vaikenee.)
ANNA (uteliaasti) Kuka?
LAUTAMIES (kuiskaa hänelle.) Suotorpantyttö!!