INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa näyttää hän Jannen mielestä surkealta?
JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.
INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.
JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä, oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin. Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen. Mutta nyt, tällä kertaa —
INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?
JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. — — — Hän ei enää viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.
INGA. Onhan hänellä lapsensa!
JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä! Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä kuoliaaksi.
INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte, Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse hääpäivänäsi.
GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.