(Toimittaa käskyn.)
INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista… Nyt hän panee sen pois… Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki… (Aavistaen onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja koukistuneena.
HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän lähtee häihinsä?
INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.) Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei tuottaisikaan onnea.
HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.
INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.
HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.
INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi, Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri. Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen tuota onnea.
HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?
INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me ajaneet sinua pois.