GUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.
HILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme — olisihan minun —
GUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin on, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit minua takaisin.
HILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas päänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!
GUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!
HILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en tahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs kertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua kutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä saisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et pitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. — Nyt minä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en tehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme jälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon sinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.
GUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?
HILDUR. Sitä minä en saa sanoa.
GUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä tiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli saatu kiinni.
HILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa minkälainen minä olin äsken.