GUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan tätä päivää minä en kykene. — Mutta kuka kävi täällä sinulle sanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää ylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli! Sano, oliko se Helga?
HILDUR. Kyllä se oli Helga.
GUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!
HILDUR. Niin tuli.
GUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi valehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli tänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?
HILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.
GUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä usko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa onnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän jälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?
HILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?
GUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on tullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen hänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan Hildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten minä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua silmänräpäystäkään.
(Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni. Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)