Mutta jos hän toivoi isoisänisän aikovan näyttää harvinaista hyvää tultaan, oli se toive ollut ennenaikainen.
Entistä pahasisuisemmin hän alkoi uudelleen syytää syytöksiä tämän perheen jäseniä vastaan, soimasi heidän rikollisen kehnoa rahojenhoitoaan, heidän välinpitämättömyyttään pikku kuluista — vuodosta, joka upottaa millaisen laivan hyvänsä. Kuinka usein he olivatkaan kuulleet sen jo ennen. Mutta näissä tuhlaavaisuuden ja mielettömän huolimattomuuden syytöksissä oli nyt toisenlainen sävy. Tuntui silta kuin isoisänisällä olisi yhdeksäntenäkymrnentenäviidentenä syntymäpäivänään ollut jotakin erikoista kaunaa sukulaisiansa kohtaan. Mitä he olivat tehneet?
»Pikku seikka toisensa jälkeen, ja ennenkuin aavistattekaan, olette vararikko-oikeudessa. Juuri sinne te kaikki joudutte.» Sitten taaskin pistoolinlaukaus: »Kuuletko sen, POIKA?»
»Kyllä», vastasi nuoren Tophamptonin ääni pimeästä.
»Hyvä. Sillä joskin äskeiset sanani kohdistuvat teihin koko joukkoon, kohdistuvat ne erityisesti sinuun. Toivon sinun ymmärtävän tarkoitukseni, POIKA.»
Äänettömyys.
7
Pimeydessä kääntyivät rouva Mundyn ja hänen nuoren tyttärensä päät sukulaisensa ja maksavan vieraansa kookkaaseen ruhoon päin.
Mitä ihmettä oli Top tehnyt? Ja juuri Top! Jos isoisänisä oli milloinkaan osoittanut muita mieluummin haluavansa jonkun ihmisolennon seuraa, niin se olento oli juuri tämä verrattain vieras henkilö. Top, suosikki, epäsuosiossa.
Huolestuttavan hiljaisuuden rikkoi isoisänisä pamauttamalla äkkiä: »Tahdon tietää — kuinka paljon maksoit niistä? Häh? Älä koetakaan torjua kysymystäni. Suu puhtaaksi! Ja puhukin totta! Kuinka paljon ne maksoivat?» Taaskin äänettömyys kuten useinkin Topin lausunnon edellä. Kuten Helen oli pannut merkille, »oli aina pitkähkö äänettömyys edellä, kun oli tulossa enemmän kuin yksi tavu». Vaitiolon jälkeen kuului Topin tyyni vastaus: »Lasken sen, sir… Isot maksoivat kaksitoista shillingiä kuusi pennyä ja toiset kuusi shillingiä kuusi pennyä tusina. Ostin tusinan toisia ja puoli tusinaa —»