Sillä vaikka oltiin lokakuun lopulla ja seudun täytti joen viluinen usva, oli isoisänisä mieluummin valmis värisemään kuin sallimaan huonetta lämmitettävän. Isoisänisä (herra Horace Mundy) oli muuten Helenin eikä hänen äitinsä isoisänisä. Hän oli hyvin vanha, ennakkoluuloinen, omituinen, ja monet seikat olivat hänestä vastenmielisiä. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa hän kammosi rahan tuhlausta. Senvuoksi hänellä ei ollut valoa. Tätä Oxfordin vuokrakasarmialueen yläkerran asunnon kolkkoa arkihuonetta valaisi vain heijastus hevosenkengänmuotoiseen kaareen sijoitetuista (vuorotellen punaisista ja valkeista) lampuista, jotka oli sytytetty palamaan vastapäätä sijaitsevan elävienkuvien teatterin oven yläpuolelle. Niiden hohteessa näkyi pitkä, alaston, niukasti kalustettu huone. Yhdessä nurkassa välkkyi valkoisena joku korkea esine maljakko, veistos? ilma huoneessa tuntui kolealta kuin holvissa, se tuoksahti kylmältä korkkimatolta, joen usvalta, joka tunkeutuu kaikkien Thamesin rannalla olevien talojen jokaiseen rakoon; tähän hajuun sekaantui häive jostakin miellyttävämmästä… Heleniltä, joka rakasti tuoksuja, pääsi hiljainen, vaistomainen nuuhkaisu; se häipyi, se tuoksahdus… Nyt olivat vieraiden silmät paremmin perehtyneet pimeään, ja he kääntyivät kaukaisempaan soppeen ja siellä olevaan nojatuoliin päin. Siinä he tiesivät olevan mytyn mattoja ja peitehuopia sekä ikivanhan höyhenpeitteen, jonka takaa kohosi näkyviin pieni pää, ihan kalju, ja pari haparoivia, laihoja käsiä.

Jos isoisänisä näytti miltään maalliselta olennolta, niin ennen kaikkea hän näytti joltakin häijyltä kilpikonnalta.

Hän puhutteli heitä valittavaan, komentavaan sävyynsä »Te olette kaikki tulleet, oletteko? Tarvitsitte siihen jonkun verran aikaa. Etkö kuullut kolkutustani, NAINEN?»

»Kyllä kuulin, isoisänisä; olen pahoillani, jos annoin sinun odottaa», sopersi rouva Mundy-poloinen.

Hän oli viisikuudettavuotias ja toimellinen ihminen. Hän oli ollut hyvä aviovaimo, oli aina ollut mainio taloudenhoitaja ja oli ollut seitsemän vallattoman lapsen altis äiti. Mutta tn isoisänisän läheisyydessä nämä ominaisuudet jättivät hänet pulaan, ja hänestä tuli änkyttävä koulutyttö, jonka polvet pyrkivät pettämään.

»No niin», pitkitti isoisänisä, »kutsuin teidät tänne, ihmiset, koska tänään täytän yhdeksänkymmentäviisi vuotta ja mielestäni teidän on aika nähdä jotakin, mitä haluan teille näyttää».

Top aloitti: »Minä kierrän siis valon palamaan, sir —» »Ei sinnepäinkään, sir!» ärähti isoisänisä. »Tuhlataan sähköä! Tuhlataan kaikkea. Tuhlataan. Tuhlataan. Tuhlataan. Enpä ihmettelisi, vaikka olisitte jättäneet alakertaan kaikki valot palamaan, kun olette tuollaisia.» (Niin he olivatkin tehneet.) »NAINEN! Kuinka suuri oli sähkölaskusi viime neljännekseltä?»

Tämä pistoolinlaukauksen tavoin tullut kysymys pani nais-paran haukkomaan henkeään tavoitellessaan vastausta.

»Etkö tiedä sitä? Mitä oikein tarkoitat? Etkö sitä tiedä?» »Saan sen selville yhdessä minuutissa, isoisänisä», vikisi emäntä-rukka. »Olen pannut ne kaikki nippuun —»

»Nippuun? Mitä niiden niputtaminen hyödyttää? Miksi et ole painanut niitä mieleesi? Sinun olisi pidettävä ne päässäsi, sormenpäissäsi! Tyttö! Minä arvaan, mitä ajattelit.» Tämä syytös oli suunnattu Helenin pientä, tummaa hahmoa kohti, joka pörrötukkaisena kuvastui valaistua ikkunaa vasten. »Älä olekaan olevinasi ikäänkuin et olisi ajatellut, että 'äitisi on mahdotonta pitää asioita samalla kertaa päässänsä ja sormenpäissään’. Ahaa! Joko oivallat, että olen liian älykäs teihin kaikkiin verrattuna. Ihan liian älykäs!» Viimeiset sanat suhteellisesti ystävälliseen sävyyn. Melkein kuuluvasti rouva Mundy huoahti helpotuksesta.