Rohkenematta uskoa silmiään ja korviaan pikku Helen aprikoi, saattoiko olla totta, että hän kuuli isoisänisän jupisevan jotakin morsiuslahjasta… näki hänen ojentavan tuota nauhaa, kauniita, välkkyviä helmiä… maitomaisia, hohtavia…»
»No, tyttö, no? Kieltäydytkö ottamasta helmiä, nyt?»
»Oi — minulleko?»
»Enkö maininnut sinulle, että sinä saisit ne minun kuoltuani. Eipä silti, että olisin kuollut», lisäsi isoisänisä kammottavasti hihittäen. »Se, mitä olen tänä iltana nähnyt, saattaa pidättää minua täällä vielä hyvän ajan… Ota helmet! Käytä niitä, lapsi — käytä niitä! Pane ne hänen kaulaansa, POIKA — jollet ole liian kömpelö!»
»Sir», sopersi Harry Morse Tophampton. »Totisesti, sir, te olette liian hyväntahtoinen meitä kohtaan — kovin hyväntahtoinen.»
»Ensi kerran kuulen kenenkään valittavan sitä», ärähti utopisti. »En käsitä, mitä tarkoitat? Tässä ei ole kysymys hyväntahtoisuudesta. Hyväntahtoisuus olkoon kirottu! Se tukee sairaaloita, rakentaa hourujenhoitoloita, hellii heikkoja, säilyttää hengissä sellaisia, joiden olisi parempi kuolla. Hyväntahtoisuus syöksee maailman turmioon. En siedä hyväntahtoisuutta. Minä tahdon vain pitää sanani. Sopimus on sopimus. Sinä olet täyttänyt toiveeni, POIKA.»
Helenin kuoppaisen olan ylitse — hän oli seisonut tytön takana kiinnittämässä hänen kaulaansa helmiä, joiden lämpimän valkoinen väri tuskin erottui tytön ihosta — näkyi Top (viimeisen kerran tässä kertomuksessa) avaavan ja sulkevan suunsa.
»Niin. Olet täyttänyt toivomukseni, etkö olekin? Olet löytänyt hänet — harhailtuasi ensin väärillä poluilla!» ivasi isoisänisä ystävällisen unohtavasti. Eikö hän enää muistanut hengittävää Miloaan, jota hän oli pitänyt mallikelpoisena puolisona, kultaisen ajan palauttajana? Eikö hän muistanut? Vai oliko hän oivaltanut, ettei kultaista aikaa voitu tarkoituksellisesti «järjestää», kuten näytelmä saatettiin tehdä? Sellaista ei saada rukoilemalla eikä paastoamalla; ne asiat tapahtuvat jonkun sellaisen sattumantähden vaikutuksesta, jonka rataa taivaalla ei kukaan kuolevainen astronomi pysty laskemaan. Oivalsiko isoisänisä sen? Koettiko hän kääntää kaikki parhain päin? Ajatteliko hän, että näin oli sittenkin parasta? Kukapa sen tietäisi?
Ei ainakaan hänen edessään seisova kiihtynyt, punehtunut, kirkastunut pari. Ei värähtelevä tyttö; ei ylpeä, hurmaantunut poika, johon tyttö nojasi. »Vihdoinkin olet löytänyt hänet, sattumalta, nenäsi edestä, jossa hän on ollut koko ajan, josta jokainen hitusenkaan järkevä mies olisi nähnyt hänet jo viikkokausia sitten. Vihdoinkin olet tuonut hänet tänne näyttääksesi minulle häntä, mallikelpoista tyttöäsi.» (Helenistä timantinterävät silmät kääntyivät kauneuden jumalattaren aavemaisesti, elottomasti välkkyvään kuvaan. Vertasiko vanhus ruusuisen valkeata, elävää olentoa kipsiin?) »Niin!… Valintasi ei ollut huono, Paris… Epäilemättä otaksutte, että 'Paris on se paikka, mihin lähdette viettämään kuherruskuukauttanne?… Nyt tiehenne! Olen saanut teistä kyllältäni täksi illaksi. Menkää!… MIES! Henderson!»
Henderson astui esille.