10
Edessään olevaan ryhmään — peitteeseen kiedottuun, kuvatusmaiseen, eriskummaiseen oikkuillaan, ihastuttavaan, punaisen ja valkean kirjavaan balettitanssijattareen ja kookkaaseen, juhlapukuiseen nuorukaiseen (joka niin suuresti muistutti loordi-vainajan komeata, hyvin läheistä mieskohtaista ystävää) — Henderson loi nopean, arvostelevan, kaikkikäsittävän, ovelan, mutta ystävällisen silmäyksen.
Ensimmäisen kerran hänen ollessaan palveluksessa täällä Oxfordin alueen vuokrahuoneistossa Hendersonin pitkille, yrmeille kasvoille levisi inhimillinen hymy.
Avatessaan ovea tälle sangen nuorelle parille Henderson (myöskin ensimmäisen kerran asuessaan tässä paikassa) puhkesi hilpeästi puhumaan.
»Varmaankin», mutisi Henderson, »te, neiti Helen ja herra Tophampton, suotte minulle anteeksi, jos otan vapauden toivottaa teille molemmille kaikkea parhainta».
»Kyllä suomme anteeksi. Kiitos, Henderson!»
»Kiitos, Henderson!» Tunnepuuskassa pikku Helen ojensi pienen, pehmeän, lämpimän kätensä ja puristi mustan hihan verhoamaa luisevaa kättä.
»Kiitos teille, miss. Ja —» Salaperäisesti Henderson astahti sivuttain askeleen käytävään. »Suokaa anteeksi, että mainitsen sellaista, mutta jos joskus sattuisitte tarvitsemaan vaatteuksia, neiti, mitä parhaita laatuja ja perin kohtuullisiin hintoihin, erikoisesti morsiuskapioita, niin minulla on ystävä —»
(Hendersonin ystävät —1)
11