Mutta asianlaita on sellainen, että varovaisinkin, tiukimmin sovinnaisuutta noudattava, tavallinen englantilainen, joka osaa puhua vierasta kieltä, ei ole sitä käyttäessään niin pidättyväinen kuin omaa kieltänsä puhuessaan. Hänen äidinkielensä pysyy sinä välineenä, jolla hän ilmaisee jokapäiväiset karttelunsa, »ehkä»-, »en tiedä»-, vaikea sanoa»-verukkeensa.
Mutta jos joku ihme on opettanut tämän anglosaksilaisen puhumaan sujuvasti ranskaa, päästää hän sillä kielellä itsensä jotensakin Valloilleen. Ranskankielellä hän tuo esiin mielipiteitä ja lausuu ajatuksia, joita hänen puhuessaan englantia ei millään voimalla saataisi hänestä puristetuksi. Ranskankielellä tiedetään tällaisten henkilöiden jopa tunnustaneen rakkautensa romanttisesti, laveasanaisesti.
Laulu oli sellainen vieras kieli, jota Harry Tophampton paljon osasi. Hän, joka puhui niin vähän, ei välittänyt siitä, kuinka paljon hän lauloi. Hän ei tiennyt paljastavansa laulaessaan itsenään, näyttäytyvänsä kokonaan toisenlaisena luonteena eikä enää ujona, vaiteliaana, nukkuvavaistoisena nuorukaisena. Kuuluvathan jotkut laulavan unissaan; kenties kävi Harry Tophamptonille juuri niin. Hänen laulaessaan purkautui hänen alitajunnastaan äänekkäästi ilmoille sitä syvää kiihkoa, antaumusta, kauneudenrakkautta, hekumallista intoa, jota hän olisi saattanut tuntea, jos hän olisi herännyt tietoisesti tajuamaan intohimon. Kenties se olisi saattanut olla harhaluuloa, mutta kuullessaan hänen laulavan, vaikkapa vain muodissa olevaa rakkauslaulua, olisi kuka tahansa saattanut ajatella: »Kuinka suloinen ja kiihkeä rakastaja tuon pojan täytyy olla!»
Vaikea oli (hänen laulaessaan) käsittää, ettei Top ollut vielä kertaakaan rakastunut ja että, kun otetaan huomioon hänen elintapansa, harrastuksensa, ajatussuuntansa, hän ei ehkä milloinkaan rakastuisi!
Mutta nyt hän lauloi. Sen seurustelukauden muotilaulun oli Lontooseen tuonut nainen, mutta se vaati miehenääntä. Kuinka hyvin se sopikaan Topin vilpittömälle, sydäntä tavoittavalle äänelle!
Vienosti hän murehti;
»Poissa on unelma, toiveikas, on särkynyt, ijäksi mennyt. Tieltäsi loittonen kauemmas —»
Top lauloi ja teki laulajan ihmeen, loitsi kuulijat pois siitä paikasta, jossa he olivat kuuntelemassa.
Viihtyisä huone, kulunut kalusto, verhot, jotka erottivat heidät
Lontoon sumuisesta yöstä, kaikki ne hävisivät kauas hänen kuulijoistaan.
Heidän läheisyydessään oli sireenien kallio…. Huojuvia smaragdilaineita, fosforihohteisia vaahtopäitä paiskautui kallion juurta vasten. Sen yläpuolella kaartui keskiyön samettinen, korkea taivas, tähtien täyttämä, kajahdellen kultaisen, hyväilevän äänen tenhoa. Se valoi lumousta halpoihin varieteesanoihin. Topin suusta lähteneinä ne tulkitsivat kaikkien aikojen erossa olevien rakastuneiden valitusta.