»Ei mikään, äiti, ei mikään. Minkätähden luulet sellaista?» »Mutta — » virkkoi Top. Hän oli jälleen palannut tavalliseen puhetapaansa. Poissa olivat laulajan alttiit tunnetulkinnat. Taaskin hän oli jokapäiväinen, hillitty Top, mutta levoton maltistaan huolimatta. Hän pudotti soittokojeen notkoselkäiseen tuoliin, jonka käsinojalla hän istui, kumartui eteenpäin ja loi kirkkaan, huolekkaan katseen tyttöön, jolta oli päässyt äskeinen vihlova huokaus.
Tämä oli kauheaa, mietti Top. Hän ei jaksanut nähdä tuota lasta noin tuskaisena. Vain senvuoksi, ettei Helen voinut pyrkiä eteenpäin urallaan… Vain sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä mahdollisuutensa… Hänen pitäisi saada tilaisuus jatkaa. Oli julman kovaa, jos se häneltä riistettäisiin!
»Kuulehan, Helen —»
»Mitä niin? En käsitä, mitä te molemmat höpisette!» Päästäen päättäväisen, hiljaisen naurahduksen Helen ravisti tukkaansa, kuten siivoojatar pyörittää märkää riepua. »Kas vain! Te taisitte luulla — Arvelitteko todella, että minä itkin? Kuinka hullunkurista! Ettekö kuule, milloin ihmistä nikottaa? Minä nipistän pikku sormeani. Se lopettaa nikotuksen. Kas noin! Nyt on kaikki hyvin. Jätkähän sitä verrattoman mietoa liverrystäsi, Top —»
20
Mutta Top ei jatkanut.
Kevyesti hän oli noussut isojen jalkojensa varaan. Meluttomasti hän nyt poistui huoneesta, meni käytävään, sulkien huoneiston oven jälkeensä, ja nousi seuraavaan kerrokseen.
Hetkisen hän seisoi käytävälampun kohdalla, joka valaisi hänen pientä, vaaleata päätänsä ja hänen komeita hartioitaan; vain hetkisen hän seisoi isoisänisän ovella.
IV luku
Maanantainen mieliala