1
Jos kävelette leveällä, rauhallisella Cromwell-tiellä puolikymmenen ja kymmenen välillä aamulla, pannette merkille South Kensington-aseman ja Prinssin portin välillä ryhmittäin ja parvittani astelevia varsin nuoria, koko laiha muhkeita miehiä. Heillä on päässänsä pehmeät, harmaat, mustanauhaiset hatut ja kädessään nahkaiset salkut. Heidän housunlahkeensa ovat jotensakin epäsäännöllisesti käännetyt. Heidän asunsa on niin sanoaksemme pikemminkin urheilumiesten kuin keikarien. Liiallinen huolehtiminen puvusta ei koskaan näy sopivan yhteen näiden nuorukaisten ammatin kanssa. He ovat melkein aina iloisia, ja tavallisesti heillä on kiire. Otaksuttavasti oli nuori lophampton siinä joukossa, jonka sinä aamuna kohtasitte.
Myöhemmin päivällä lienette toistamiseen nähnyt joitakuita näistä nuorista miehistä, tällä kertaa Hyde-puistossa, jossa he liikkuvat poljetussa, lyhyessä ruohikossa, harppailevat rautalanka-aitojen ylitse poluilta nurmikoille, vilahtelevat plataanien huojuvien varjojen lomissa, kumartuvat sillan kaiteen ylitse luikatakseen alhaalla vedenrajassa puuhaileville opintokumppaneilleen. Nyt he ovat paljain päin, ja te näette heidän ominaiset, pörröiset, tiheät hiuksensa (runsaat kenties sentähden, että heidän sormissaan, joilla he usein haraavat tukkaansa, on paksu kerros konerasvaa). Nyt heillä on muassaan ammattinsa työvälineitä, kompasseja, teodoliitteja, pitkiä mittausketjuja, joiden toisessa jäässä polvistuva nuorukainen kenties huutaa toista päätä Pitelevälle työtoverilleen: »Hei! Tup!»
Silloin tällöin polkevat lapset ketjuja; hoitajattaret juoksevat torumaan, komppania kaartilaisia marssii ohitse, erottaen ryhmät toisistaan. Puisto (jossa vallitsee hälinä, sillä pojat kiljuvat, vesilinnut kirkuvat ja airot loiskivat Serpentinellä) on täynnä ihmisiä, jotka kiinnittämättä heihin huomiota liikkuvat sinne tänne näiden nuorten miesten työskentelyalueella; siellä on koiraneitoja harjoittamassa hoidokkejaan, Rowilta saapuneita ratsastajia, vetelehtijöitä, rakastuneita pareja — jotka kaikki sivuuttavat nämä maanmittauspuuhissa olevat nuorukaiset vilkaisemattakaan heihin. Uutterina ja onnellisina omassa yhdyskunnassaan ja syventyneinä työhönsä nämä nuoret miehet sekaantuvat puistossa liikkuviin lontoolaisiin, pysyen kuitenkin heistä erillään. Heidän vartaloihinsa, heidän avoimiin kasvoihinsa on heidän tuleva uransa jo painanut jonkun verran leimaansa. Jo alkavat heidän pyrkimyksensä suuntautua omalle ladulleen, kannustaen heitä mittelemään voimiansa luonnonvoimien kanssa, heidän ajatuksensa noudattavat jo omia teitänsä — »Jos fyysilliset olosuhteet ovat sellaiset ja sellaiset, täytyy seurausten olla sellaiset ja sellaiset, kuten yön täytyy seurata päivää.»
Nuori Tophampton kuului tähän veljeskuntaan.
Myöhemmin — mitä heistä tulisikaan? Edistyksen luojia ja ohjaajia, tienraivaajia, sillanrakentajia, valtakunnanmuovaajia, Marthan poikia — lyhyesti sanoen: insinöörejä.
Se tulisi olemaan Topin toimiala.
Oxfordin vuokrakasarmialueella vietetyn tapausrikkaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina hän suoritti päiväntehtävänsä tavalliseen tapaan.
Mitään tavatonta ei sattunut eikä ehkä sattuisikaan.
Palattuaan sinä iltana kotiin hän heti vaistosi, että jotakin oli tapahtunut.