Hekumoiden Henderson antautui tähän tehtävään. »Kokosilkkisiä alusvaatteita… kohtalaista… Muodikkaita sukkia hän myöskin tarvitsee… silkkisiä. Eikö teillä ole hienompaa lajia kuin nuo? Niin, noita, joiden varret ovat à jour. Färsaarelaisia villapaitoja on kai yläkerrassa?… Joitakuita yksinkertaisia päällysvaippoja myöskin… Noita, joissa on ylöspäin kierrettävä kaulus, pidän … ei, ei… en pidä noista halvoista, joissa on ainoastaan reunus mallikas… Skotlannin matkalaisia… jos kerran färsaarelaista, niin färsaarelaista. Uskotteko, että sivuutin Ivyyn menevän herrasmiehen, jolla oli kalastajan villapaita kävelypuvun alla? En pidä sellaisista», puhui Henderson itsevarmasti. »Niin, en pidä siitä; teatterimaista tai ei, oikein se ei ole… Värillisiä käsineitä sitten. 'Yksi käytettäväksi, toinen näytettäväksi, oli loordi-vainajan tapana sanoa kaikkiin pukuihin nähden. Käsineet —»
»En käytä käsineitä; inhoan niitä!» kivahti Top. (Siitä ei välitetty.)
»Hän tarvitsee useita pareja… Juhlapukua —»
»Totisesti aika räikeitä!» moitti Top sävyisesti räpytellessään silmiänsä, kun hänen eteensä levitettiin loistava, futuristinen silkkikasa.
»Hän tarvitsee jotakin, missä on hiukan väriä. Kas noin, noita himmeitä paisleylaisia ei enää valmisteta… Eivät ne näytäkään miltään.»
»Pyjamia… Housunkannattimia…»
»Sukkanauhoja…»
»Osoiteko? Kyllä. Annan teille osoitteen», virkkoi Henderson — ja se oli hänen tehtävänsä ainoa kohta, jota hän ei suorittanut innokkaasti.
13
Päivät kuluivat; ja koko tämän ylettömän ostelun ja sovittelun aikana kaikki nämä housumaailman taiteilijat, nämä paitamiehet, takkimiehet, hattumiehet ja kenkämiehet — kenkämiehille sopisi omistaa kokonainen luku, mutta ei tässä kirjassa! — kaikki nämä asiantuntijat kohtelivat nuorta Harry Morse Tophamptonia ikäänkuin hän olisi ollut lyijyinen Apollon patsas, joka heidän oli pystytettävä jalustalle jonkun upean englantilaisen talon alueelle.