Työpöytä oli asetettu leveän ikkunan eteen. Se oli avoinna, suuresta, kukkivasta puusta ikkunan edessä tulvahti sisään ihanaa tuoksua ja mehiläisten surinaa. Stern käytti nyt vapaata aikaansa maalla ensi sijassa poikansa opetukseen, johon häneltä meni päivittäin viisi tuntia, sekä erääseen kirjalliseen työhön, jonka aihe jo kauan oli hänen mielessään kytenyt; se oli kasvatusopillinen teos.
Saman pöydän ääressä, sivuttain istui Alfred, hänkin syventyneenä kirjalliseen tehtävään. Poika näytti jo paljoa terveemmältä. Hän ei ollut enää yhtä kalpea ja keltainen kuin Wienissä, ja hänen kasvoistaan oli kadonnut kärsivä, aikaihmisen ilme, ja sen sijalle tullut lapsekas tyytyväisyys ja ilo.
Isäkin näytti vähemmän rasittuneelta. Hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha mies, tavattoman pitkä ja pään muoto jalo ja kaunis, Hänellä oli lyhyt kihara tukka ja tumma täysiparta; sen lisäksi siniset silmät ja hohtavan valkeat hampaat; oikeastaan varsin kaunis mies.
Hänen nuorena ollessaan oli häntä nimitetty "Wienin Adonikseksi", vaikka hän ei ollut vähimmässäkään määrässä keikarimaisen itsetietoinen kauneudestaan. Poika ei ollut hänen näköisensä. Hän tuli äitiinsä, joka ei ollut kaunis, vaan vaaleaverinen ja väritön. Ja sittenkin — miten häntä oli rakastettu, mitenkä se, mikä toisten mielestä oli ollut väritöntä, oli hänen miehensä silmissä ollut lempeyttä, ujoutta, "orvokkimaisuutta" — niinkuin Franz Sternillä oli ollut tapana sanoa rakkautensa esineestä. Nyt hän oli lakastunut, tuo orvokki raukka; mutta hänen keväthenkäyksensä, hänen hiljainen sininen kuvansa oli muuttumattomana säilynyt lesken sydämessä.
Netti astui sisään.
"Armollinen herra", sanoi hän, "alakerroksen herrasväen palvelustyttö on keittiössä; hänellä on herralle asiaa."
Franz kohotti päätään.
"Minulleko?" kysyi hän ihmeissään. "Anna hänen tulla sisään!"
Netti avasi oven sievälle sisäkölle.
"Herra professori", sanoi tyttö niiaten, "rouva pyysi minun kysyä, tahtoisiko herra professori vaivautua hänen luokseen?"