"Kas, tässä on myöskin ranskalaisia kirjoja. Quinet, 'L'esprit moderne'. En tunne. Taine, 'De l'intelligence'. Tämä kirjailija tietääkseni on myöskin uudenaikainen. Mutta sanokaahan minulle, rakas Daniela, jos te kerran tahdotte lukea näin vakavaa kirjallisuutta, niin miksikä ette lue todellakin hyvää?"
"Mikä teistä on todellakin hyvää?"
"No, minä tarkoitan klassillista kirjallisuutta. Niissä teidän ei tarvitsisi ihailla vain puhdasta kieltä ja loistavaa tyyliä, vaan hyötyisitte myöskin mielipiteitten vakavuudesta ja ajatusten syvyydestä. Lukekaa Corneille'ia, Boileau'ta, tai, jos kaikin mokomin haluatte filosofiaa — jota minä, sivumennen sanoen en hyväksy — niin lukekaa Pascalia, Descartesia, mutta karttakaa nykyajan arvottomia kirjailijoita, jotka — puhumattakaan heidän vallankumouksellisista mielipiteistään — eivät edes osaa ranskankieltä!"
Danielan hampaat venyivät yhä. Mutta Trélazure jatkoi:
"Minä huomaan, että minun täytyy ohjata teidän kasvatustanne. Tämä saksalainen kouluopettaja voi olla hyvinkin kelvollinen, kun hän pysyy omissa saksalaisissa kirjailijoissaan, mutta ranskalaisen kirjallisuuden lukemisessa hän ei kelpaa opastamaan teitä. Yhtä vähän kuin minä esimerkiksi olen perehtynyt teidän maanne henkiseen omaisuuteen, voi vieras antaa oikeaa arvoa niille kirjallisille helmille, joita Ranskan loistavin aikakausi — suuri vuosisata — on jättänyt meille perinnöksi. Näiden mestariteosten ymmärtämiseen vaaditaan erikoista kirjallista sivistystä, jota meidän koulujemme ulkopuolella on mahdoton saavuttaa. Niinpä tuollainen viaton saksalainen herra — muuten varsin kiitettävää, että hän yleensä on oppinut ranskaa — voi ottaa ensimäisen parhaan kirjan käteensä ja luulee sen nojalla voivansa 'perehtyä' meidän maamme yleiseen henkeen, vieläpä valaista sitä raskailla, pedanttisilla huomautuksillaan. Mutta, jos te todellakin tahdotte, rakas Daniela, niin voin antaa teidän suorittaa varsinaisen kirjallisuuskurssin jonkun ranskalaisen johdolla. Minulla itselläni ei ole siihen kylliksi tietoja eikä tarpeellista kärsivällisyyttäkään ja oikeastaan on minusta aivan turhaa, että te harjoitatte opintoja niin suurella innolla. Tiedättehän, mikä minun ajatukseni on oppineista naisista. Tosin teillä on siksi paljon tahtia, ettette näytä maailmalle oppianne; mutta naisen hengelle on yleensä vaarallista hapuilla ilman varmaa ohjausta ajatusmaailman salakäytävissä. Se riistää naisen sielulta sen naiivisuuden, sen luonnollisuuden, jota tahtoisin verrata niihin hiveniin, jotka peittävät koskemattoman pintaa. En minä puolusta oppimattomuutta — kaukana siitä — onhan aivan kylliksi tiedonkukkasia, joilla voidaan koristaa naisen järjen puutarhaa —"
"Niin, kyllä ymmärrän," puuttui Daniela puheeseen, "hyvinjärjestettyjä historian- ja maantieteen kukkasia, niiden vieressä vahvasti tuettuja kirjallisuuspuita — kaikkea muuta, vaan ei tuota kaunista, villiä rikkaruohoa, jota sanotaan ajatukseksi."
"Te lausuitte ajatuksenne nyt erittäin hyvin ilmi. Te olisitte vielä voinut lisätä, että tämä rikkaruoho saa kasvaa vain voimakkaassa maassa, minä tarkoitan hyvin koulutetuissa miesten päissä, jotta se ei kantaisi myrkyllisiä kukkia. Mutta puhuessamme teidän opettajastanne: onko totta, että hän on juutalainen?"
"On, mitäs siitä?"
"Ei mitään. En minä ole juutalaisvihaaja: Bischofsheim Parisissa oli parhaita tovereitani ja Rotschildien tannssiaisissa ja metsästysretkiltä kävin kernaasti. Mutta pienen tyttäreni opettajaksi en sittenkään koskaan valitsisi miestä, joka ei voisi opastaa häntä kaikkein tärkeimmässä oppiaineessa. Mitä parempi ja kunnioitusta ansaitsevampi juutalainen on, sitä huonommin hän soveltuu kristityn lapsen kasvattajaksi."
"Pelkäättekö te, että hän voisi teurastaa hänet pääsiäislampaaksi?"