"Nouskaahan ainakin ylös!" pyysi Daniela, jonka vastustuskyky alkoi horjua.
Raoul totteli, kietoen käsivartensa Danielan ympärille. Hän veti hänet puoleensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Daniela kuuli hänen sydämensä lyönnit samalla kuin mitä suloisimmat lempisanat vuosivat hänen ylitsensä.
"Daniela, vaimoni, kallein aarteeni — ilman sinua en voi elää… Rakastan sinua — me rakastamme toisiamme; eikö koko maailma silloin katoa tämän tosiasian vuoksi? Onko mitään muuta olemassa kuin meidän sydämemme, sanohan, onko mitään sen autuaallisempaa kuin niiden sykintä toisiaan vastaan?"
Trélazure kohotti hellästi Danielan päätä ja katsoi häntä syvälle silmiin, hänen polttava hengityksensä sipaisi häntä, — ja taaskin Danielan harmi, kaikki epäillyt, koko maailma katosi ja hän vastasi vain Raoulin suudelmiin.
"Katsohan, kultani", sanoi Raoul, kun Daniela irtaantui hänen sylistään, "siinä on elämän kruunu, siinä on onni… Olin väärässä, varmaankin lausuin kovia sanoja äsken — anna minulle anteeksi."
"Ei, ei — olithan sinä oikeassa, sinun kannaltasi katsoen. Tietystikään en näyttäisi sellaisia kirjoja äidillesi, enkä liioin perhepapillenne, tiedänhän kyllä, että minun täytyy ottaa huomioon eroavat mielipiteet. Mutta juuri sen vuoksi pyydän, että suostuisit — tai pikemmin suostuisitte, sillä meidän ei pidä aina sinutella toisiamme — minun ehdotukseeni: älkäämme keskustelko asioista, jotka katkeroittavat meitä. Se mitä te äsken sanoitte, on aivan totta: rakkauden edessä häviävät kaikki järjestelmät ja opinkappaleet — älkäämme siis puhuko niistä."
"Niinkuin tahdotte, Daniela, minä tottelen teitä; teidän tulee olla minun itsevaltias kuningattareni. Syrjäyttäkäämme kaikki ikävät, kuivat kysymykset — onhan paljon muutakin, mistä voimme keskustella, ennen kaikkea rakkaudestamme. En voi sanoa, miten kipeästi minuun koski, kun uhkasitte minua tuolla jäähyväiskirjeellä. Voisitteko te todellakin riistäytyä irti minusta? Voitteko ajatella tulevaisuutta, joka ei tarjoisi meille onnekasta yhdistymisen hetkeä? Minä en voisi, minä menehtyisin, jos karkoittaisitte minut… Oi rakastakaa minua, Daniela, minä olen kokonaan ja aina teidän omanne… Te voitte tehdä minulle mitä haluatte, te voitte tehdä minusta onnellisimman tai onnettomimman ihmisen. Älkää uhatko minua enää koskaan noin kauhealla asialla; kadottaa teidät, Daniela, — sen vaaran rinnalla ei maanjäristys, joka nielisi meidät molemmat, tai rajuilma, joka pimittäisi auringon, merkitsisi mitään!"
XXIII
Sinä iltana oli Danielan mahdoton nukkua. Päivän tapahtumat nousivat yhä uudelleen hänen mieleensä ja samalla entinen harmi Trélazurea kohtaan heräsi jälleen. Hän toisti mielessään koko hänen nuhdesaarnansa, ja eniten siinä häntä harmitti hänen varma, itsetietoinen sävynsä, se armollinen tapa, millä hän antoi anteeksi Danielan tietämättömyyden sekä hänen ylimielisyytensä. Tosin Raoul hetkeä myöhemmin oli polvistunut voitettuna hänen jalkojensa juureen; mutta nyt kun Daniela ei tuntenut enää hänen läheisyytensä tenhoa, nyt itse riidan aihe työnsi kokonaan syrjään sovintokohtauksen. Eikö hänen olisi ollut viisaampaa pysyä uhkauksessaan ja rikkoa välit? Ajatuksissaan hän alkoi sommitella kirjettä, jonka hän oli päättänyt kirjoittaa. Mutta sanat takertuivat toisiinsa, lauseet eivät tahtoneet järjestyksessä seurata toisiaan; kahden kylmän lauseen väliin pujahti lempisanoja, jotka Raoul oli kuiskannut hänen korvaansa ja jotka olivat saattaneet hänenkin sydämensä rakkaudesta vuotamaan yli äyräittensä. Ja sittenkään — hänen ei olisi pitänyt tyytyä sellaiseen kohteluun, ei sallia, Raoulin sanoa, että hän naimalla hänet tahtoi kohottaa hänet ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi, joskin hänen ensin täytyi kasvattaa häntä; ei sietää sitä, että Roaul piti itseään ikäänkuin kuninkaana, joka tahtoi kohottaa paimentytön valtaistuimelle, maailmanmiehenä, joka armollisesti lupasi ohjata kömpelöä, harhaanjohdettua, puutteellisen kasvatuksen saanutta saksalaista porvarinaista, jotta hän kelpaisi parisilaisen kreivittären asemaan…
Kaikki nuo ajatukset kalvoivat hänen rakkauttaan, aivankuin mato ruusua. Milloin hän imi ahnaasti itseensä ruusun tuoksua, milloin hän näki sen madonsyömänä kuihtuvan. Hän heitteli itseään levottomana vuoteellaan. Vihdoin, päästäkseen irti tästä tuskasta, hän päätti nousta ja todellakin kirjoittaa kirjeen.