Mutta tärkein syy on tämä: meidän sielumme eivät ole sopusointuisia. Niiden yhteissointu sorahtelee pahasti — sen vuoksi minä myöskin asetin sen vaatimuksen, että me yhdessä ollessamme välttäisimme kaikkia keskusteluja. Mutta siihen te ette suostunut. Sillä vaikka te tänään huomasitte (vasta tänään! — minä olen ollut siitä selvillä teidän ensi käynnistänne saakka), että meidän mielipiteemme ovat eriäviä, niin te toivotte sittenkin voivanne vetää minut alas omalle kannallenne, kasvattaa minut uudestaan ja karkoittaa ne vaaralliset erehdykset, jotka uhkaavat minun kaikkea tukea vailla olevaa järkeäni. Oi, miten kernaasti, miten nöyränä ja taipuvana olisin antautunut hengen johdettavaksi, jonka käsityskanta olisi laajempi kuin minun omani, — mutta, paha kyllä, meidät erottavat toisistaan ne rajamuurit, joiden sisäpuolelle teidän ajatuksenne ovat salvatut ja joiden yli minun ajatukseni ovat jo kohonneet.
Se kuulostaa itserakkaalta. Sellaista en koskaan suullisesti olisikaan uskaltanut sanoa; mutta nyt, kun kirjoitan todellisen vakaumukseni paperille, täytyy minun sanoa: minä tiedän, että maailmankäsitykseni on laajempi kuin teidän; siksi on mahdotonta ajatella, että minä voisin palata teidän kannallenne; mutta sillä välin kuin minä näen selvänä edessäni teidän ajatuspiirinne ja tiedän, minkä vuoksi en ole samaa mieltä kuin te, on minun ajatusmaailmani suljettu teiltä — vapaaehtoisesti ja itsepäisesti suljettu noiden rajamuurien vuoksi.
Te olette kaksisataa vuotta minua nuorempi ja kuitenkin te tahdotte minua, kokeneempaa, opettaa. Te arvostelette maailmaa, luomista, moraalia suurten vuosisatojen käsityskannan mukaan; minun mielipiteeni ovat nykyisen vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä. Kahdeksan vuoden työtä, kehitystä, valistusta olen käyttänyt hyväkseni, jota vastoin te olette jäänyt paikoillenne, takertunut päivä päivältä yhä enemmän rappeutuviin pilareihin, ja sitä te ylvästellen nimitätte vanhollisuudeksi.
Älkää käsittäkö minua väärin. En tahdo väittää, että minun heikko henkeni olisi omistanut omakseen näiden kahden vuosisadan ajatusvalloitusten kaikki tulokset, ja yhtä vähän väitän sitäkään, ettette te olisi saanut siitä minkäänlaista osaa, kumpikin väite olisi aivan mahdoton; minä pidin vain silmällä kumpaistakin periaatetta, jotka meidän sieluissamme sotivat toisiaan vastaan ja asetin ne määrittelemättöminä vastatusten — nimittäin perintätiedot toiselta puolen, kehityksen toiselta puolen. Minä tahdoin siten vain näyttää toteen, että teidän ei onnistu entisyyden vartiopaikaltanne, jonka minä tunnen, viekoitella minua pois siltä nykyajan maaperältä, jota te ette tunne. Kaikkea sitä, jota te kehutte ja rakastatte, olen minä oppinut halveksimaan tai vaihtanut sen ihanteisiin, joiden hyvyyden tai toteutumismahdollisuuden te kiellätte: maailman rauhaan, ajatuksenvapauteen yhdenvertaisuuteen. Niin, se on totta, niissä teoksissa, jotka eivät saa ryvettää minun budoaariani, sotivat uuden ajan tutkijat kaikkia noita vanhoja epäjumalia vastaan, joskin te näette siinä vain Jumalan pilkkaa ja hyveitten halveksimista; mutta me tiedämme, että meillä on Jumala, jota ei tule enää palvella taikauskoisin juhlamenoin, ihmeitä vaativin rukouksin, vaan koettamalla ymmärtää luontoa ja kaikkea suurta mitä maailmassa on — jotta eteemme kohoaisi hyveitten ihanne, joka ei alennu orjuuteen eikä kansojen keskisiin joukkomurhiin, vaan pyrkii kaikkikäsittävään, onneatuottavaan rakkauteen… Niin, me tunnemme tulleemme paremmiksi, kohonneemme korkeammalle, samalla kun tiedämme alituisesti tulevamme paremmiksi ja kohoavamme korkeammalle; pitäisikö meidän siis yhä edelleen ottaa korviimme niiden huutoja, jotka ovat pysähtyneet muurin taakse eivätkä lainkaan näe vuorenhuippua, jonne me olemme kiivenneet?
Daniela luki mitä hän oli kirjoittanut ja sulki kirjesalkun. Hän tunsi suurta helpotusta.
"Sen sinä saat lukea", sanoi hän kääntyen valokuvan puoleen, "kun taaskin olet pahankurinen, sinä paha lapsi. Sinä et tunne minua, mutta sinä rakastat minua… Karkoittakaamme kaikki filosofia luotamme ja olkaamme onnelliset! Hyvää yötä!"
Hän suuteli kuvaa ja pani jälleen maata. Neljännestunnin kuluttua hän oli vaipunut uneen.
Trélazure istui samaan aikaan myös kirjoituspöytänsä ääressä. Hän kirjoitti jälleen veljelleen Armandille. Tämä veli oli entisiltä ajoilta saakka ollut hänen uskottunsa. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kertomaan kaikki leikkitoverilleen, joka myöhemmin oli ollut myöskin hänen sotilas- ja huvittelutoverinsa. Sen lisäksi hän oli nyt — kun molemmat veljet olivat kihlautuneet — hänen naimatoverinsakin.
Rakas Armand!
Varsin pian tapaan sinut jälleen, sillä pysyn päätöksessäni ja tulen häihisi Ranskaan ja palaan sitten äitimme kanssa tänne omiin vihkiäisiini. Vaikka siis varsin pian saan tavata sinua, haluan sittenkin kirjoittaa sinulle, kertoakseni sinulle eräästä asiasta, joka suuresti on järkyttänyt minua. Ajattelehan: tänään olin vähällä rikkoa välini morsiameni kanssa. Ei puuttunut paljon, että jälleen olisin ollut vapaa mies, olisin saanut vielä muutaman vuoden nauttia vapaudestani ja tehdä sitten yhtä järkevän valinnan kuin esimerkiksi sinä.