Uskollinen veljesi Raoul.
Raoul käänsi kokoon kirjeen ja sulki sen kuoreen. Hänenkin pöydällään oli kehyksissään hänen morsiamensa valokuva. Hän tarkasteli sitä kauan.
"Tuosta veitikkamaisesta hymyilystä, noista suloisista kasvoista ei vielä käy ilmi minkäänlaista pedanteriaa. Paha ei ole vielä syvälle juurtunut", tuumi hän itsekseen. Hän painoi kuvan huuliaan vasten. "Nuku hyvin, sinä pikku narri, onneksi järkevä mies rakastaa sinua niin narrimaisesti!"
XXIV
Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia — ehkäpä hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.
Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä — Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen. Daniela itsekin kirjoitti vähän — se seikka, että hänen oli pakko salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.
Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa — henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi "saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi — ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä. Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi, ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.
Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle lohdutusta.
Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien lumousta — mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.
Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi hänen luokseen jälleen — toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla. Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin, sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä, ja suuri ja lämmin säälintunne — suurinta mitä naisen sydän voi tuntea — heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.