"Minä käyn armolliselle rouvalle ilmoittamassa, että professori on saapunut", sanoi palvelija, astuessaan viereiseen suojaan.
Franz katseli ympärilleen huoneessa. Se oli oikea kesäsali, yksinkertaisine vaaleapäällyksisine huonekaluineen ja verhoineen. Ikkunauutimet olivat lasketut alas, ja vilpoinen hämärä vallitsi huoneessa. Irtonaisia ruusuja oli maljakoissa ja niiden tuoksu sekaantui avonaisista ikkunoista tulvehtiviin puutarhatuoksuihin. Pieni kirjoituspöytä monine valokuvineen seisoi nurkassa; pianolla oli nuottivihko avonaisena. Leposohvan vieressä pieni pöytä, jolla oli kirja — norsunluinen paperiveitsi kirjan lehtien välissä — silkkikankaalla sisustettu työkori, viuhka ja hajuvesipullo.
Hetken kuluttua astui rouva Dormes sisään. Hänellä oli yllään pitseillä koristettu valkea aamupuku.
"Kiitän teitä, herra professori" — hän ojensi Sternille kauniin kätensä ja tehdessään tämän liikkeen hänen rannerenkaansa ketjut kilahtelivat — "kiitän teitä, että vaivauduitte…"
"Armollinen rouva kutsui minua…"
"Käykää istumaan olkaa hyvä" — ja Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, siltä ainakin tuntui. Hän otti kirjan välistä paperiveitsen käteensä ja leikitteli sillä. "Tahtoisin puhua kanssanne pienestä tytöstäni, herra Stern…"
"Oikein siis arvasin!" tuumi Franz Stern itsekin. Samalla hän ajatteli: "Miten kaunis tämä nainen onkaan — ja vielä tuhat kertaa kauniimpi kotonaan kuin ulkona kävelypuvussaan…"
"Pienen tyttöni vuoksi", jatkoi Daniela, "joka käy jo yhdeksättä, ja on siis siinä iässä, jolloin ei ole lapsen terveellistä vain leikitellä kaiken päivää…"
"Se on totta!"
"Ja jolloin hänen tulee alkaa jo kunnolla opiskella. Tosin minä itse luen hänen kanssaan joka päivä jonkun tunnin; mutta minä luullakseni en seuraa mitään järjestelmää — ja äidillä on sittenkin kylliksi työtä kasvatuksesta, vaikkei hän suorastaan pitäisikään huolta lapsen opetuksesta. Minä aioin siis pyytää teitä, herra Stern, — siinä tapauksessa että teillä on aikaa, antamaan hiukan opetusta Dalialleni."