Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de Favielles'ä vaimokseen.
XXVIII
Asemalla Danielan täytyi odottaa tunnin aikaa seuraavan junan lähtöä. Itse matka kesti toisen tunnin, joka tuntui nuoren rouvan mielestä loppumattomalta. Poika rukka — tapaisikohan hän hänet vielä hengissä? — ja etenkin isä raukka! Hetki oli tullut, jolloin Daniela saattoi sanoa surunmurtamalle miehelle: "Itke ystävän rinnalla…"
Vasta voitettu vapaus tuntui Danielasta nyt onnekkaalta pelastukselta. Vähällä hän oli ollut tukehtua, nyt hän hengitti jälleen vapaasti. — Mutta ystävä raukan suuri onnettomuus esti hänen tuntemasta oikeaa iloa, joskin hänen vapautensa oli hänelle kaksi vertaa kalliimpi. Sillä jos hän olisi yhä ollut sidottuna Trélazureen, niin hänen ei olisi ollut lupa kiiruhtaa onnettoman isän — juutalaisen kaunokirjoitusopettajan luo — mitä leskikreivitär siitä olisi sanonut? — auttaakseen häntä, hoitaakseen hänen lastaan ja pelastaakseen tai haudatakseen ja surrakseen häntä.
Saavuttuaan Badeniin hän kiiruhti — nopeammin kuin mitä hänen kamarineitonsa saattoi seurata häntä — odottavien ajurien luo, hyppäsi vaunuihin ja lupasi ajurille nelinkertaisen maksun, jos hän kahta vertaa nopeammin kuin tavallisesti ajaisi hänet asuntoonsa.
Kymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät Bergstrassen varrella olevan huvilan edustalle.
Danielasta tuntui, että talo ja sen ympäristö näytti toiselta kuin tavallisesti: ristikkoportti oli selkosen selällään, vieraita ihmisiä kulki pihalla, kaikkialla näkyi jälkiä siitä, että "jotakin oli tapahtunut".
Ensimäinen ihminen, jonka Daniela astuessaan alas vaunuista näki, oli Netti, professorin palvelustyttö. Hän viittasi hänet luokseen.
"Alfred?" kysyi hän hengästyneenä.
"Oi, teidän armonne, ettekö tiedä?"