"Kuollutko?"
"Eikö teidän armonne kohdannut ruumissaattoa? Pari minuuttia sitten he kantoivat nuoren herran täältä."
"Entäs isä?"
"Hän astui arkun jäljessä. Minä en saanut seurata mukana, sillä herra käski minun heti paikalla toimittaa eräs kirje postiin. Kirje on teidän armollenne — on kai parasta, että annan sen heti teille."
Ja hän ojensi kirjeen, joka oli hänellä kädessä. Sen osoite kuului: "Rouva Daniela Dormes. Wien. Opernring. Kirjoihin."
Daniela otti, vastaan kirjeen, mutta ei avannut sitä heti, vaan antoi tytön ensin kertoa pojan kuolemaa koskevat kaikki lähimmät seikat. Kuolemassa on jotakin niin järkyttävää, jotain, joka tuntuu aina niin käsittämättömältä, joskin se on kaikkien kohtalo, jotta joka kerta täytyy uudestaan kysyä: Miten se tapahtui? — Milloin loppu tuli? — Mitkä olivat viimeiset sanat? — Miten jäljellejääneet sen kantavat?
Netti kertoi, että Alfred ei ollut kuollut siihen tautiin, jota hän vuosikausia oli sairastanut, vaan satunnaisen keuhkokuumeen johdosta, joka kolmessa päivässä vei hänet hautaan. Kuolema oli tullut aivan odottamatta; lääkäri oli arvellut vielä edellisenä iltana — viime keskiviikkona se oli — että seuraavana päivänä tauti kääntyisi parempaan, ja keskiyön aikana poika kuoli — jäähyväisiä sanomatta, kuolinkamppailutta. Ei hän itse, yhtä vähän kuin isä tai lääkäri, ollut pelännyt pahinta — ja kun kuolema noin äkkiä saapui, tuntui se kuin salamaniskulta… Herra Stern istui yöt päivät ruumiin ääressä aina hautajaisiin saakka, tuskin Netti sai häntä nauttimaan edes kupillista lihalientä. Viime yönä hän oli kirjoittanut hyvin kauan. Tänä aamuna hän oli muuttanut vaatteita, seuratakseen ruumista hautaan. Kaikki hautajaisvalmistukset oli hän heittänyt parooni Zollernin huoleksi.
"Ennenkuin hän läksi kotoa", siten Netti päätti kertomuksensa, "antoi herra rukka minulle kirjeen ja käski, että veisin sen heti paikalla postiin; hän toivoi, että kuitti olisi hänen pöydällään, kun hän palaisi kotiin, ja siksi en mennyt mukana hautausmaalle…"
Daniela, joka itkien oli kuunnellut tytön kertomusta, astui sisään. Tultuaan makuuhuoneeseensa hän käski kamarineitonsa, joka auttoi päällysvaatteita hänen yltään, jättämään hänet yksin.
Hän riisti kuoren auki ja piteli täyteenkirjoitettua arkkia kädessään. Sen verran kuin hän kyyneliltään saattoi, jotka lakkaamatta himmensivät hänen silmiään, hän luki seuraavat, kirjoittajan kyynelten tahraamat rivit: