"Olen köyhä mies. Kaikki, mitä minulla oli, olen kadottanut… Ajatelkaahan, Daniela, Affini on kuollut!
"Kaikki, mitä rakastin, on minulta riistetty; te, ylevä, rakastettu nainen, kuulutte toiselle, ja minun sydänkäpyni, hyvä lapsiraukkani, on haudan oma. Minun on mahdoton sitä kantaa —
"Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja hiljaa — hän ei lainkaan tiennyt, että hänen täytyi erota maailmasta — siinä on suuri lohdutus. Mutta sittenkin olen lohduton. Maailma on aivan tyhjä. En tahdo sen kauemmin elää. Ja miksikä sitä tekisinkään? Rakkauteni vuoksi olen jo kylliksi onneton tahtoakseni enää elää; isänä minun velvollisuuteni olisi ollut elää, ja olisin sen tehnytkin, mutta nyt, kun lapsenikin on hyljännyt minut… Ah, jospa te silloin — metsässä — olisitte suonut minulle sen jäähyväissuudelman, jota pyysin, niin ehkäpä tämä muisto olisi voinut antaa minulle voimaa elää, olisihan minulla silloin ollut edes jotakin, mutta nyt ei ole yhtään mitään.
"Oi, tuona päivänä metsässä, mitä minulle silloin tapahtui — minun täytyy kertoa siitä teille, Daniela… Annattehan anteeksi, että ilmaisen teille kaikki? Onhan se viimeistä, mitä tässä elämässä vielä puhun — ja viimeisillä sanoilla on oma oikeutensa. Viime hetkenä on oikeus ilmaista kaikki, kaikki sovinnaisuus, kaikki ennakkoluulot katoavat silloin. Näettehän, Daniela, en voi nimittää teitä armolliseksi rouvaksi; käytän aivan yksinkertaisesti kaunista nimeänne, joka on niin syvälle tunkeutunut murtuneeseen sydämeeni. Ja vieläkin enemmän — siihenkin on minulla mielestäni oikeus: tässä viimeisessä kirjeessäni sinuttelen Danielaa. Minun täytyy sinulle ilmaista, ennenkuin sieluni on sammunut, miten palava rakkauteni oli. Sinä tiesit, kuningatar kaikkien naisten parissa, että olit minulle kallis, sillä tuona päivänä tunnustin sen sinulle… mutta et silti tiedä, miten suureen voimaan, mihin jättiläiskorkeuteen sydämeni liekki silloin kohosi. Rakastin sinua jo ennenkin — niin, mutta suhteellisesti levollisesti — niinkuin aurinkoa, jota on mahdoton saavuttaa; minä soin sinut miltei tuolle toiselle; mutta tuon päivän jälkeen, jolloin niin suopeasti kuuntelit tunnustustani, jolloin sain suudella kättäsi, jolloin et edes vetänyt sitä pois, vaikka kyynel tipahti sille, jolloin nimitit minua 'Franziksi'… siitä päivästä saakka vasta tiesin, mitä rakkaus oli. Pyörremyrsky nousi sielussani, tuska laskeutui sydämeeni — kaikkine ajatuksineni, kaipauksineni, unelmineni, yksin hengityksinenikin olin sinun luonasi. Minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt huutaa mustasukkaisuudesta ajatellessani tuota toista, joka saisi sinut omakseen, huutaa ihastuksesta nähdessäni sinun kauneutesi edessäni, huutaa tuskasta ajatellessani ikuista eroa… Nyt rakkaudellani on temppelinsäkin: metsässä puron rannalla. Joka päivä minä kuljin sinne — se oli pyhä paikka. Sammalkummulla sinä olit levännyt, veden pintaa olit katsellut, metsäistä ilmaa olit hengittänyt, ilmassa leijailevat tuoksut nostattivat mieleeni sanoja, joita sinä olit lausunut, hymyilyn, joka oli kaunistanut sinun kasvojasi; ja joskus ajatukseni olivat niin elävät, että luulin tuon taivaallisen hetken palanneen jälleen, tunsin taaskin sinun viileän, tuoksuvan kätesi huuliani vasten, koko olentosi näin edessäni ikäänkuin harhanäyssä, ja sydämeeni nousi polttava rakkauden aalto, ääretön hellyyden tunne. Silloin tein sen, mitä nuoret haaveilijat usein tekevät: minä piirsin nimesi puun kuoreen — siihen puuhun, jonka lehvät varjostivat sinua loikoillessasi maassa — mikä suloisen ihana kuva se olikaan. Tämä puu on minulle sanomattoman rakas, samoin puro ja jokainen ruohonkorsikin. Koko tuo paikka oli valtakuntani. Minä kiiruhdin sinne — aivan kuin armasta tapaamaan sykkivin sydämin… Sitten poikani sairastui — viimeiseen hetkeen saakka en väistynyt hänen luotaan enkä sen jälkeen käynyt enää valtakunnassani. Lapseni kuolema — kauhein kaikista kauhuista! — mutta sittenkin rakastan sinua: tämän onnettomuuden koko voiman ja majesteetillisuuden edessä — sillä mitäpä valtavampaa ja suurempaa olisi olemassa kuin kuolema? — en ole voinut riistää ajatuksiani sinusta. Kaksi hautaa avautuu eteeni — toinen, johon minun kultani, ylpeyteni, Affi raukkani peitetään, toinen, johon itse laskeudun levolle. — Mutta kaiken tämän synkkyyden yläpuolella leijailee sinun valoisa kuvasi, Daniela. Kolme asiaa minulla vielä on suoritettavana: tämä kirje, sitten vainajani hautaus ja sitten viimeinen toivioretki puron rannalle. Tähän kirjeeseen ammennan koko tuskani, rakkauteni, viimeisen elämänjäännökseni. Minusta tuntuu tätä kirjoittaessani, huutaessani sinua nimeltä, ikäänkuin makaisin edessäsi ja syleilisin polviasi, kuin valittaisin sinulle syvää tuskaani, kuin antaisin sinulle koko sieluni näissä viimeisissä sanoissa: 'Jää hyvästi!'
"Saatettuani poikani viimeiseen lepoon, heitettyäni multaa hänen arkulleen ja katseltuani, miten kumpu kohoaa ainoan armaani haudalla, kiiruhdan omaan valtakuntaani. Siellä tahdon vielä kerran hengittää sitä ilmaa, jota sinä olet hengittänyt, vielä kerran suudella sitä ruohoa, jota sinun kätesi on kosketellut, siellä kaiku vielä kerran on huutava sinun äänelläsi minua nimeltä ja sitten piirrän puuhun sinun nimikirjaintesi viereen omani, F.S. sekä ristin ja päivämäärän…
"Sitten viritän hanan, kuiskaan vielä kerran 'Daniela' ja —"
Luettuaan näin pitkälle Daniela päästi huudon ja kiiruhti nopeasti huoneitten läpi eteiseen.
"Vaunut, vaunut!" huusi hän palvelijalle. "Pian — pian! Kiiruhda Jumalan tähden, juokse niin paljon kuin jaksat"!
Palvelija kiiruhti pois. Daniela seurasi hänen jäljessään portaita alas ja ulos ovesta. Pian palvelija oli ennättänyt edelle ja kadonnut kulmauksen taakse. Daniela juoksi yhä eteenpäin, joutuakseen vaunuja vastaan. Sitten hän saapui ajuripysäkille. Hänen palvelijansa seisoi siellä, mutta ajoneuvoja ei ollut missään.
Mitä tehdä? Se oli hirveä hetki. Onneksi vain lyhyt hetki. Tyhjät vaunut ajoivat Danielan ohi.