"Pysähtykää!" huusi Daniela.
Ajuri pudisti päätään.
"Olen tilattu", sanoi hän.
"Sata guldenia, jos suostutte!"
Se auttoi. Vaunut pysähtyivät. Daniela hyppäsi sisään.
Hän mainitsi minne oli ajettava.
"Ja viisisataa guldenia, jos tulemme ajoissa perille", lisäsi hän. "Ajakaa niin nopeasti kuin vain voitte!"
Ajuri piiskasi hevosiaan, ja nämä juoksivat minkä jaksoivat — kova vauhti tuntui sittenkin ryömimiseltä.
Millainen matka! "Ennätänkö ajoissa vai tulenko liian myöhään?" tämä kysymys nousi alituisesti tämän puolentoista tuntia kestävän matkan aikana Danielan mieleen hänen epäilystensä heiluessa elämän ja kuoleman välillä. Hautajaiset olivat varmaankin jo ohi… Vaan ei, olihan vielä hiukan toivoa; Netti oli sanonut, että saatto vasta pari minuuttia sitten oli lähtenyt liikkeelle… mutta miten kauan hän oli saattanut lukea kirjettä? Sitä hänen oli mahdoton laskea — se oli niin epäselvästi kirjoitettu ja hänen silmänsä olivat niin sumeat… ehkäpä hän oli tarvinnut siihen puolisen tuntia.
"Missä on hautausmaa?" kysyi Daniela ajurilta, toivoen, että hän mainitsisi jonkun hyvin kaukaisen paikan.