Daniela kiiruhti nuoren tytön avuksi. "Luullakseni Giulietta itse on kylliksi viehättävä viekoitellakseen hauskoja herroja huviretkelle."
"Se on kyllä totta — hänellä on paljon ihailijoita — mutta ikävä kyllä, heidän joukossaan ei ole ainoatakaan naimakelpoista — ja ymmärrättehän, että tärkein kysymys äidille on…"
"No mutta äiti, tahdotko väkisin jo päästä minusta eroon?"
"Hyviin naimisiin minä tahdon saada sinut — niin juuri. Mutta en minä siltä tahdo päästä sinusta eroon — tahdon päästä asumaan vävypoikani luo, se on tärkein ehtoni…"
"Kova ehto!" tuumi Daniela itsekseen.
Ja totta tosiaankin, kenenkään ei tarvitsisi kadehtia sellaista anoppia. — Paroonitar Kimmersperg oli erään wieniläisen lukkosepän tytär. Hän oli myöjättärenä tupakkakaupassa, kun eräs nuori, hyvään perheeseen kuuluva upseeri typeryydessään nai tämän aivan sivistymättömän tytön. Sen johdosta mies riitaantui perheensä kanssa, ja rykmentissäkin kävi hänen olonsa varsin tukalaksi, sillä muut upseerinrouvat kohtelivat kovin loukkaavalla tavalla uutta paroonitarta. Hän erosi virastaan ja vetäytyi maalle rouvansa kanssa. Hän koetti kaikella tavalla sivistää häntä, mutta turhaan; sillä kaiken sivistymättömyyden ja epähienouden alkulähteenä oli suuri vika, jota oli mahdoton parantaa: typeryys. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen kuoli parooni Kimmersperg. Ei kukaan tiennyt, mikä oli syynä hänen niin varhaiseen kuolemaansa, mutta ei olisi ollut ihme, jos hänen rouvansa typeryys olisi kiusannut hänet hengiltä.
Jouduttuaan leskeksi yritti paroonitar jälleen lähennellä miehensä perhettä aikoen tunkeutua heidän piiriinsä; mutta hänen auttamattoman taitamaton käytöstapansa tuotti hänelle mitä hirveimpiä nöyryytyksiä, jotka hän pani kaikki "itserakkaan aatelisperheen inhottavan ylpeyden" laskuun. Hänessä heräsi kiihkeä kunnianhimo antaa tyttärellensä täysin ylhäinen kasvatus ja hän hankki hänelle niin paljon opettajia ja kasvattajattaria kuin hän vain saattoi. Pikku Julia oli hyväpäinen ja oppi helposti. Järkensä hän oli perinyt isältään, mutta äidiltään hän oli saanut — joko perintönä tai kasvatuksen tuloksena — pintapuolisuuden, ja nyt, aikaihmiseksi tultuaan ei hän ajatellut muuta kuin "edullista naimiskauppaa" — sen ohella kuitenkin myös pukuja, turhamaisuutta ja huveja. Giulietta oli kaunis ja hän oli antanut nimellensä italialaisen muodon siksi, että hänen peilikuvansa esitti etelämaalaista kaunotarta: hänellä oli sysimusta tukka, tuuheat, melkein yhteenkasvaneet kulmakarvat, jotka varjostivat säkenöiviä, mustia silmiä; sen lisäksi tuore iho, hohtavan valkeat hampaat ja punoittavat huulet; vartalo oli kookas ja täyteläinen — sanalla sanoen, huomiota herättävä olento, jota monet miestenkatseet seurasivat, saaden usein osakseen yllytystä.
Yksi tuska oli Giulietalla elämässään: hän häpesi äitiänsä. Tämä oli usein ollut läsnä tyttärensä tunneilla ja siten oli häneen tarttunut vieraskielisiä sanoja sekä historiallisista ja kirjallisista esitelmistä kokonaisia lauseita, joita hän kovin mielellään käytti, joskin useimmiten aivan takaperoisesti. Siten hän vähä väliä tuotti tyttärellensä kiusallisia hetkiä.
Giuliettan oli mahdoton olla korjaamatta suoranaisia virheitä ja kompastuksia, mitä parooniter muuten ei lainkaan pannut pahakseen.
Hän kunnioitti suuresti nuoren tytön viisautta ja kaikkia muitakin ominaisuuksia. Usein hän kesken puhettaan, kun häneltä uupui joku sana, katsoi kysyvästi tyttäreensä, jolloin tämä täydensi lauseen; vieläpä lausuttuaan jonkun vieraskielisen sanan hän suuntasi kysyvän katseensa Giuliettaan ja yskäsi, ikäänkuin hän olisi epähuomiossa erehtynyt; ja jos tytär oikaisi häntä, toisti hän sanan, lisäten: "Aioin minä sanoa."