Mitenkä rouva Dormes hämmästyikään, kun hän Badeniin saapuessaan sai kuulla, että huvilan puutarhapaviljongin oli vuokrannut eräs nuori ranskalainen, jota kamaripalvelijoineen, tallirenkeineen ja hevosineen joka päivä odotettiin.
"Minkä niminen tuo herra on?" kysyi Daniela.
"Nimeä oli minun mahdoton muistaa", vastasi portinvahdin vaimo. "Kreivi hän on, kaunis, vaaleaviiksinen herra."
Ei epäilystäkään, ettei hän ollut monsieur de Trélazure. Sattumaltako hän oli vuokrannut itselleen asunnon tässä huvilassa, vai olisiko?… Mielenkiinto, joka jo Wienissä oli herännyt, kiihtyi yhä suuremmaksi; siitähän oli vähällä sukeutua kokonainen romaani. Ja miksikä ei? Olihan Daniela vapaa, hän ikävöi uutta kotia, ja jos tämä nuori aatelismies rakasti häntä ja jos hän ansaitsi hänen rakkauttansa — niin miksikä ei? Tuo ajatus sai hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. Siitä saakka aina, kun Praterratsastajan kuva oli kohonnut hänen sielunsa silmän eteen, tunsi hän samaa sydämentykytystä, samaa punastumista… eikö se merkinnyt rakkautta?… Mutta Daniela oli liian ylpeä vastatakseen tähän kysymykseen: rakkauttaan hän ei voinut antaa tuntemattomalle, se oli ansaittava; hänen täytyi saada silmätä syvälle miehen sydämeen ja sieluun, ennenkuin hän hänen mielestään ansaitsisi hänen rakkautensa suurta, koko elämää ratkaisevaa lahjaa… Siten hän nuhteli itseänsä; mutta sittenkin — olkoon hänen tunteensa kiihkeää rakkautta tai mielenkiintoa — iloista odotusta, autuasta vavistusta — hän ei voinut, eikä koettanutkaan sitä karkoittaa, sillä se valoi uutta rikkautta hänen elämäänsä.
Daniela Dormes oli nyt kahdeksankolmatta vuoden vanha, eikä hän ollut koskaan vielä rakastanut. Hänen elämänsä oli muodostunut täten: Hän oli itävaltalaisen tilanomistajan tytär, ja hänen isänsä, joka varhain oli jäänyt leskeksi, oli yksin ohjannut ainoan lapsensa kasvatusta. He asuivat yhdessä vuoden umpeensa maalla täydellisesti erotettuina muista. Isä, joka ei ollut vain maanviljelijä, mutta myöskin tiedemies, ennätti siten maaelämän rauhassa harjoittaa tiedettänsä ja tutustuttaa siihen tyttärensäkin. Daniela tuli seitsemäntoista vuoden vanhaksi saamatta koskaan lapsena leikkiä toisten lasten kanssa tai nuorena tyttönä jutella ja kuiskutella ystävättärien kera unelmiensa ihanteista uusimmista hattumuodeista, tanssiaisista, paraadeista tai muista tyttöikään kuuluvista asioista. Sattuipa silloin, että hänen isänsä hyvä ystävä, Harald Dormes, Tanskan konsuli, joka iältään oli jo neljänkymmenenviiden vuoden vanha, kosi häntä. Isä kehotti vakavasti häntä uskomaan tulevaisuutensa tämän jalon, hienotunteisen miehen huostaan, ja tottelevaisena jalo, ylevä tyttö antoi hänelle myöntävän vastauksensa. Hänen tunteensa Dormesia kohtaan oli lämpimintä ystävyyttä ja vilpitöntä kunnioitusta, mikä tunne avioliiton aikana yhä lisääntyi ja kesti aina viimeiseen hetkeen saakka. Avioliitto oli onnellinen. Harald, tietorikas ja syväaatteinen mies, kasvatti jo aikaisin ajattelemaan opetetusta nuoresta vaimostaan itselleen todellisen henkisen ystävän, joka kykeni ottamaan osaa kaikkiin hänen töihinsä ja pyrintöihinsä. Mutta myös maailmallisessa suhteessa hän täydensi Danielan kasvatuksen, se puoli hänessä kun oli jäänyt vaillinaiseksi. Suuren omaisuuden omistajana ja konsulin asemassaan oli Harald Dormesin koti aina ollut vieraille avoinna. Hänen talossaan vieraili koko sen kaupungin hienousto, missä hän kulloinkin oli virantoimituksessa. Hänen nuori vaimonsa herätti älyllään ja kauneudellaan kaikkialla huomiota ja omisti hyvinkin pian itselleen moitteettoman hienon käytöstavan. Kahdeksanvuotisen avioliittonsa aikana oli pariskunta asunut ensiksikin Ateenassa, sitten Firenzessä ja lopulta Parisissa. Siellä Dormes oli kuollutkin. Daniela suri häntä vilpittömästi. Hautajaisten jälkeen hän läksi Parisista pienen tyttärensä kera ja kiiruhti isänsä turviin. Hänen luonaan hän vietti kaksi vuotta täydellisessä erossa koko muusta maailmasta. Mutta nyt suru mies-vainajan jälkeen oli lieventynyt ja hänen täydessä kukoistuksessaan oleva nuoruutensa, ja intohimoton sydämensä alkoi ikävöidä elämäniloja, ja niinpä hän isänsä suostumuksella läksi hänen luotaan ja asettui Wieniin solmiakseen uuden liiton. Mieheltään hän oli perinyt kahdeksansadantuhannen markan omaisuuden; sen lisäksi hänellä oli kauneutensa, miellyttävä suloutensa: kosijoista ei tarvinnut olla puutetta.
Mutta hän ei ollut vielä avannut kotiaan vieraille. Maaliskuussa hän oli muuttanut isänsä maatilalta Wieniin, ja vasta seuraavana talvena, saatuaan kotinsa täyteen kuntoon, hän oli aikonut ottaa osaa Wienin seuraelämään. Nyt hänen aikansa kului kokonaan huonekalujen ostoon ja kaikenlaisiin muihin järjestyshommiin; uusia tuttavuuksia hän ei vielä tehnyt, hänen ainoat huvinsa olivat teatterikäynnit ja jokapäiväiset ajelut Praterissa. Ja nyt jo hän oli miltei kadottanut sydämensä. — "Se ei käy laatuun", nuhteli hän itseään, kun Praterratsastajan kuva liian usein kohosi hänen sielunsa silmän eteen — "niin helposti en saa tulevaisuuttani toiselle antaa — minun tulee valita, punnita, verrata…" Hän lohdutti itseään sillä, että hän pian matkustaisi pois Wienistä — hän oli vuokrannut itselleen kesäasunnon Badenissa — kesän kuluessa tuo liiankin itsepäinen kuva kalpenisi ja tulevana talvena, kun hän avaisi salonkinsa, voisi hän sitten vapaasti valita; jos ranskalainen lähettiläs olisi kosijoiden parissa, niin sitä parempi. Mutta kun Daniela saapui kesähuvilaansa ja kuuli, että hänen pienen ihastuksensa — muullaista nimeä hän ei tahtonut tunteelleen antaa — esine tulisi hänen naapuriksensa, alkoi hän pelätä valinnanvapautensa puolesta.
Kaksi viikkoa kului, eikä puutarhamajan asukas ollut vielä saapunut. Sillä välin oli rouva Dormes tutustunut niihin perheisiin, jotka ensiksi olivat tulleet Badeniin, ja siinä suhteessa avusti häntä hänen ystävättärensä, kreivitär Barthen, jolla joka vuosi oli tapana viettää täällä kuusi viikkoa ja joka tunsi koko Badenin. Tietysti oli ilmestynyt pieni kosijaparvikin, joka ympäröi rikasta, nuorta leskeä. Mutta heidän parissaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut vetää vertoja odotetulle naapurille.
Eräänä iltana — siitä oli nyt viikon päivät — kun Daniela palasi kotiin ajelulta Helenentalista, huomasi hän huvilan pihalla tallirengin, joka kuljetti suitsista hevosta edestakaisin. Kaukaa hän tunsi sen jo Trélazuren hevoseksi. Eipä hän koskaan olisi voinut luulla, että hiirakon näky saisi hänen sydämensä niin kiihkeästi sykkimään.
Ratsun omistaja saapui vasta kolme päivää myöhemmin. — Daniela arveli, että hän heti tulonsa jälkeen esittäytyisi hänelle naapurina, mutta samoinkuin Wienissäkin hän tyytyi vain kohtaamaan häntä ajelulla; sillä eroituksella vain, että hän täällä tervehti häntä. Danielan "pieni ihastus" kiihtyi suuresti sen johdosta, että odotettu vieras ei tullut hänen luokseen. Joka kerta, kohdatessaan hänet ulkona, tunsi hän veren kohoavan poskiinsa, mikä oli hänelle sitä kiusallisempaa, koska hänen punastumisensa varmaankin herätti monsieur de Trélazuren huomiota; sillä hänellä oli tapana, tehdessään Danielalle kunniaa, tarkastaa häntä pitkään ja merkitsevästi.
Mutta nyt, kun naapuri, jonka tuloa Daniela oli alkanut epäillä odotettuaan häntä turhaan viisi päivää, todellakin saapui, tunsi nuori rouva niin kiihkeää liikutusta, ettei hän tällä kertaa punastunut, vaan kalpeni.