"Kiitän teitä sydämestäni, armollinen rouva. Iloitsen todellakin saadessani jälleen tehdä ranskalaisten kirjailijoiden tuttavuutta; olen aina kernaasti heitä tutkinut."
"Minäkin olen ahkerasti lukenut ranskalaista kirjallisuutta. Olen viettänyt useita vuosia Parisissa, ja mieheni keräsi salonkiimme etevimmät sekä kirjallisuuden että taiteen edustajat, niin että jouduin keskelle heidän rientojansa ja tutustuin kaikkiin päivän kysymyksiin. Meidän kodissamme kävivät sellaiset miehet kuin Dumas, Littré, Renan, Doré, Broglie, Gounod, Paul de Cassagnac, Sarcey…"
"Miten erilaisia — luulisipa melkein vihamielisiä elementtejä!"
"Eikö totta? Mutta Ranskassa, omituista kyllä, eivät mitä erilaisimmat mielipiteet ja vastakkaisimmat uskonkäsitteet kirjailijoiden kesken rakenna minkäänlaisia rajoja. Yhdentekevää onko klerikaalinen vai romanttinen mielipiteiltään, vapaa-ajattelija vai realisti, yksi side liittää kaikkien näiden aatteiden edustajat yhdeksi veljeskunnaksi, ja tämä side on kyvykkäisyys. Ja yleisökin kunnioittaa samalla tavalla kykyä; kaikkein hartainkin kristitty kunniottaa Renanin nerollisuutta, kaikkein vapaamielisinkin tasavaltalainen ihailee Louis Veuillot'n voimakasta tyyliä. Kauneimman kuvan tästä yhteensulautumisesta antaa meille Akatemia; en koskaan laiminlyönyt tilaisuutta olla uuden jäsenen vastaanottojuhlassa läsnä."
"Minä en ihaile yhtä suuressa määrässä kuin te tätä kaikkien kykyjen kunnioittamista, sillä en usko sen johtuvan puolueettomuudesta, vaan pikemmin pintapuolisuudesta ja turhamaisuudesta; kaksi vikaa, joita suurinkaan ranskalaisystävä ei voi kieltää gallialaisiksi luonteenominaisuuksiksi."
"Suokaa anteeksi, olen tuntenut useitakin ranskalaisia, jotka eivät ole olleet turhamaisia eivätkä pintapuolisia. On paljonkin perinpohjaisia ja vaatimattomia —"
"Tietenkin, armollinen rouva, varmaan on monia tuhansiakin sellaisia olemassa; minä puhuin vain kansallisluonteesta. Se on monien yksityisten luonteiden yhteistulos, ja siinä nuo molemmat viat pistävät eniten silmään. Ne ilmenevät juuri siinä ylemmyydessä, josta ranskalainen henkevyys kerskailee, siinä loistavassa keveydessä, josta se ylpeilee ja joka sen mielestä seisoo kaikkien muiden kansojen 'raskasta' ajatustapaa niin paljon korkeammalla."
"Te olette oikeassa — se on itsetunnustettua itserakkautta ja omahyväistä kevytmielisyyttä. Mutta millä tavalla teidän mielestänne nämä molemmat viat tulevat esiin yleisessä kyvykkäisyyden ihailussa?"
"Kun joku osoittaa hyväksymistään puheelle, joka puolustaa sellaista mielipidettä, jota hän ei itse pidä oikeana, niin on tämän puheen kaunopuheinen loisto vain hurmannut hänet, mutta siinä käsitelty ajatus ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; sillä jos hän kaikesta huolimatta väittäisi puhujan — tai kirjoittajan — olevan väärässä, niin hän unohtaisi loistavan muodon arvostellessaan esitettyä aatetta. Kirjallinen teos ei ole mikään taituruudennäyte — olkoon se miten taitavasti hyvänsä sommiteltu, niin on tekijän tarkoitus ensi sijassa sittenkin saavuttaa tunnustusta aatteilleen. Se joka tuo esiin jonkun väitelmän, tahtoo saada yleisönsä vakuutetuksi sen oikeudesta, eikä niinkuin silmänkääntäjä kuulla kättentaputuksia. Miten suuri kyky! — miten joustava esitys ja täyteläinen ääni! — itse sävellys oli tosin keskinkertainen, mutta esitys kerrassaan suurenmoinen! Sellaiseen arvosteluun voinee konsertinantaja tyytyä, — mutta jos jostakin kirjallisesta teoksesta sanotaan: 'Mikä suuri kyky — mikä erinomainen tyyli — mikä voima — esitetyt aatteet tosin ovat hölyn pölyä — mutta kirjoitustapa todellakin mestarillinen', niin ei sellainen arvostelu voi tyydyttää kirjoittajaa — olkoon, että hän on yhtä turhamainen kuin hänen yleisönsäkin — sillä ei mitään muuta kuin turhamielisyyttä ole tuollainen hyvä-huuto, jota kevytmielinen yleisö alentuvasti tuhlaa jokaiselle kyvylle, tapa osoittaa vapaamielisyyttään — olla arvostelussaan muka suvaitsevainen. Ja tällainen käytös on perusteeton myös sen vuoksi, koska useimmat ottavat huomioon ainoastaan taideteoksen muodon, koska sisällys yhtä vähän pitää yhtä heidän oman mielipiteensä kanssa kuin on sitä vastaankaan — siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ole mitään varmaa mielipidettä. Yleensä hyvin harvat ihmiset — ei ainoastaan ranskalaisten parissa, vaan koko maailmassakin — tietävät, mitä he ajattelevat."
"Ajatteleminen vaatii varsin suurta ponnistusta, hyvä herra professori, ja kuinka monella meidän aikanamme on siihen aikaa! Kulukoon naisten aika seuraelämään, pukujen huolehtimiseen tai taloudenhoitoon — miesten urheiluun tai liikeasioihin — melkein kaikkien aika on niin täpärällä, ettei heillä ole tilaisuutta ajatella. Tietenkin turvaudutaan silloin, jos tekee mieli lausua ilmi mielipiteensä — valmiisiin mielipiteihin ja —"