"Etkö kiitä Jumalaa sellaisesta onnesta, isä?"
"En, Affi, minä vain iloitsen siitä, muuta ei Jumala voi vaatia, jos hänen katseensa osuu minuun. Jos häntä kiittäisin, niin se edellyttäisi, että pitäisin Jumalaa arvanvetäjänä, joka olisi juuri minut, vahingoksi muille arpojen omistajille, määrännyt voittajaksi; sillä minä loukkaisin Jumalaa ja olisin itse kovin ylpeämielinen."
"Niin, nyt muistankin, että sanoit minulle kerta jotain samantapaista, lukiessamme eräästä haaksirikkoontuneesta, joka sanoi: 'Minä kiitän sinua, armollinen Jumala siitä, että kolmestasadasta matkustajasta pelastit yksin minut!'"
"No niin; tuo mies kuvitteli varmaankin mielessään, että hän näistä kolmestasadasta oli kaikkein ansiokkain, jos hänen Jumalansa samalla hänen mielestään on vanhurskas Jumala, vai luuliko hän ehkä kohtalonsa riippuvan Jumalan oikusta? Ja olisiko kaikkivaltiaan ollut vaikeampi pelastaa kaikki kolmesataa?"
"Oikeastaan, kun asiaa oikein ajattelen, isä, niin ei kaikkivaltias minun mielestäni yleensä voi esiintyä pelastajana."
"Samaa mieltä minäkin olen, mutta miten sinä sen selität?"
"Vaikea minun on sitä selittää, minä huomaan vain ristiriidan."
"Niinpä autan sinua. Pelastaminen on samaa kuin vaaran ehkäiseminen. Vaaraa on vain olemassa, jos olettaa, että määrättyjä lakeja seuraava luonnonvoima on olemassa; mutta tämän voiman on kaikkivaltias itse pannut liikkeelle ja pakottanut sen seuraamaan eittämättömiä lakeja. Pelastamisen käsite edellyttää kahta eri voimaa: uhkaavan ja auttavan; mutta kaikkivaltiasta ei voi ajatella muuna kuin yksimielisenä. Siinä ristiriita piilee. Ymmärrätkö?"
"Minä luulisin esimerkiksi, että jos Korpos putoaisi veteen ja minä pelastaisin sen, niin olisi vesi uhkaava voima ja minä pelastava ja silloin Korpos on kiitoksen velassa minulle; mutta jos minä itse manaan vaaran esille, niin että hän putoaa veteen ja ajoissa taas pelastan hänet, niin ei hänen tarvitse siitä minua kiittää."
"Oikein, poikaseni. Entäs mitä sinä siihen sanot, Korpos? Oletko tutkinut eri kursseja?"