Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul — jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi — esittäisi ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään… ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään. Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä tuntemaan.' — "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän ajatuksensa käänteeseen. — Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen? Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu — minä olen hänen, hänen omansa… Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan", nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen, päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun ristiriitaan, saarnaan itselleni — ja samalla kuitenkin varsin hyvin tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. — Enkä edes heikkoudessani ole johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä… Tulkoon mitä tulee — tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni — mutta kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet — kun hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin… nyt jo tunnen sydämeni sykkivän — Ebenstein sai tosin luvan tanssia kotiljongin kanssani — sitä parempi — Raoul tulee mustasukkaiseksi… hän näkee, miten haluttu minä olen — voisin valita hyvinkin monen joukosta — olen kaunis ja rikas — mutta vain tuo yksi ainoa, tuo ihana, kuninkaallinen mies — oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi huoaten tämän yksinpuhelunsa.
"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.
"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.
"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."
"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin", sanoi äiti kynnykseltä.
"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.
Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena, tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.
"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan, rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."
"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.
"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."