"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne ympärille, kas — ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut näyttävät paljon hennommilta… Iloitsetteko tanssiaisista? Minä iloitsen suuresti!"
"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette yllenne?"
"Tuossa on pukuni!"
Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle levitettynä.
Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.
Sillä välin Daniela kävi istumaan peilipöytänsä ääreen, ja kamarineitsyt irroitti hänen tukkansa, jonka raskaat suortuvat valuivat tuolin selän yli melkein lattiaan saakka. Giulietta katsoi vuoroin pukuun, vuoroin sen tulevaan kantajaan, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus. — "Ah", tuumi hän — "mikä ilo olisikaan tuolla tavalla pukeutua tanssiaisiin, melkein suurempi ilo kuin itse tanssiaisista; mutta kun ei omista sen enempää kuin minä ja saa vain kiusata itseään, niin ilo tosiaankin on kaukana." Hän ajatteli vastikään kulunutta vaivalloista hetkeä. Pienessä, huonosti valaistussa huoneessa kaikki epäjärjestyksessä — riisutut vaatekappaleet sikin sokin, lattia täynnä viime hetkessä kiinnitetyn lievereunuksen palasia; ei kamarineitsyttä, ainoastaan äiti auttajana, jota vuorossaan oli autettava: hänenkin kureliivinsä oli vedettävä piukalle ja tukkansa käherrettävä, ja pahantuulinen, kärsimätön ja riidanhaluinen oli äiti sekä passiivisen että aktiivisen pukeutumisensa aikana. Kammatessa — mikä tapahtui pienen puisen peilin edessä, joka oli varustettu laatikolla, raastettiin hänen hiuksiaan hirveästi ja hiusneulat pistettiin kömpelösti päähän, jotta ne repivät päätä; monia hameita ja vaatekappaleita päälle pantaessa repeytyi milloin joku nauha, milloin sauma, jotka olivat ommeltavat kiinni; sormustinta oli mahdoton löytää tai lanka meni harmittavalla tavalla solmuun. Puvun kokonaisvaikutusta oli mahdoton nähdä, kun huoneessa ei ollut suurta peiliä, täytyi vain pyörähtää äidin edessä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei mitään puuttunut — ja tavallisesti sai aina kuulla: "Alushame riippuu vasemmalla puolella — rusetti takana on vinossa", ja sitten oli uudestaan solmittava, ommeltava ja pistettävä, ja kaikki tämä tehtävä mitä epämukavimmissa asennoissa: "Kumarruhan hiukan — käännyppä — pysyttele alallasi — oi voi, nuppineula pistää — voi, kengännauha on taaskin päässyt irti — ei niin lujalle — missä ovat hansikkaat? — tuosta puuttuu nappi — kas, nyt olet taas aivan pörröinen — käy jakkaralle istumaan, jotta voin laittaa tukkasi kuntoon, mutta ylös hameet, jotta ne eivät rypisty." — Miten toisin kaikki kävi Danielan pukeutuessa! Suuri huone oli kirkkaasti valaistu: toalettipöydällä samoinkuin suuren peilin pronssihaaroissa paloi kynttilöitä; sitä paitsi oli useita lamppuja sytytetty sivupöydille. Suloinen, hajuvesien tuoksu täytti suojan; pesuvadista juoksi vielä ämpäriin saippuainen vaahtoava vesi; kristallipulloista ja puuterirasioista, jotka kimaltelivat toalettipöydän uudinten välissä, olivat hopeiset kannet poistetut ja niistä nouseva hyvä haju sekaantui tuoreitten kukkien tuoksuun, joiden oli määrä koristaa Danielan tukkaa ja pukua. Sisäpalvelija ojensi kamarineitsyelle tarvittavat esineet, sitten hän polvistui emäntänsä eteen ja kiinnitti sirot silkkikengät hänen jalkoihinsa, joissa oli kellertävät silkkisukat; avonaisessa koristerasiassa, josta Daniela otti esille helminauhan, säkenöi sinisellä samettipohjalla timantteja, ja pitsiviuhka oli jo valmiina pitkien hansikkaiden vieressä.
"Oi, saadappa pukeutua tällaisessa ympäristössä", tuumi Giulietta, "toimettomana vain nähdä peilistä, miten kaunistumistaan kaunistuu, ja ajatella tanssiaisvoittojaan: siinäpä vasta lienee suloista ilon esimakua. — Ei — Müller parkaa en missään tapauksessa huoli naida… rouvana minulla ainakin pitää olla tällainen pukuhuone!"
"No, Giulietta, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? Lähdetään jo, hevonen on alhaalla, meidän ei pidä antaa sen odottaa. — Ah, tulehan hetkeksi tänne, jotta saan hiukan korjata pukuasi; uumanauhasi pistää esiin."
Mutta Giulietta oli jo kiiruhtanut suuren peilin eteen ja korjasi itse pukuaan. Kuva, joka hymyili peilistä häntä vastaan, lohdutti häntä hiukan ja korvasi kaikki aikaisemmat harmit; hän oli häikäisevä olento, täynnä nuorekasta tuoreutta ja silmiinpistävää suloutta. Tanssisalissa hän vetäisi vertoja kelle hyvänsä, vaikkapa kulissien takana kaikki olisi käynyt miten loistottomasti hyvänsä.
"Nyt olen valmis, äiti — näkemiin, rouva Dormes!"