"Puhukaa, minä kuuntelen."
"Te tiedätte jo aikoja sitten, että minä rakastan teitä, armollinen rouva. En tahdo väittää, että te olisitte ensimäinen, joka minussa tämän tunteen olisi herättänyt… Olen koettanut voittaa monen naisen suosiota — enkä aina menestyksettäkään, mutta en koskaan ole tavannut nuorta tyttöä tai leskeä, joka olisi herättänyt minussa halua pyytää häntä vaimokseni — siinä suhteessa te olette kaikkein ensimäinen. Rakkauteeni, jota te minussa herätätte, yhtyy yhtä paljon kunnioitustakin, ja samalla se täyttää siinä määrin koko elämäni, etten voisi ajatellakaan muuta kuin pyytää teitä vaimokseni. Minä tiedän myöskin, ettette te voisi antaa sydäntänne muulla ehdolla ja siksi en voisi toivoa teiltä ainoatakaan hellää katsetta, jollei sen mukana seuraisi myöntyvä vastaus myös kosintaani. Teillä on tosin monta kosijaa, sillä paitsi kauneutta on teillä, niin ainakin väitetään, myöskin rikkautta, mutta minun asemani on sellainen, ettei kukaan voi epäillä teidän rikkautenne merkitsevän mitään minulle. En tiedä miten suuri omaisuutenne on, mutta sen, joka on Ebensteinin sukukartanon perillinen ja saa nauttia siitä sadantuhannen guldenin tulot vuosittain, ei tarvitse ottaa tätä seikkaa lainkaan huomioon. Tärkeämpi kysymys minulle tosin olisi yhdenarvoisuus, sillä minulla on suvustaan ylpeilevä äiti, joka tuskin on tyytyväinen muuhun kuin kreivittäreen, jolla on kuusitoista esi-isää sekä isän että äidin puolella, jotta hänet heti naimisiin mentyään voidaan kohottaa tähtiristikuntaan… Mutta persoonallinen onneni merkitsee minulle enemmän kuin sukuni ylpeys, ja jos te kerta olisitte minun vaimoni, niin pitäisin huolta siitä, että te voittaisitte kaikkien kunnioituksen. Minä itse koettaisin parhaani mukaan tehdä teidät onnelliseksi, myöskin yrittäisin hankkia itselleni ammattini ulkopuolella olevia tietoja, voidakseni tulla enemmän teidän arvoiseksenne, sillä te, sen kernaasti myönnän, seisotte henkisesti minua korkeammalla… Suloiselle pikku Dalialle ja hänen tuleville sisaruksilleen tahtoisin olla hellä isä ja teille uskollinen puoliso ja elämänaikuinen luotettava ystävä."
Ebenstein vaikeni. Daniela katsoi häntä silmiin ja sanoi:
"Kiitän — kiitän, kaikesta sydämestäni. Teidän sananne ovat minulle suureksi kunniaksi. Mutta niin suuri vilpittömyys vaatii myös täyttä suoruutta: minun sydämeni ei ole vapaa."
Hetken kuluttua Ebenstein sai vain yhden ainoan sanan huuliltaan:
"Kuka?"
Daniela pudisti päätään.
"Te kysytte salaisuutta, jota tuskin olen itselleni tunnustanut."
"Olkaa vain niin hyvä ja sallikaa minun tietää kuka se on. Onko hän tässä salissa?"
Daniela nyökkäsi.