Sinä kysyt viime kirjeessäsi, mitä menestyksentoiveita meidän puolueellamme on? En voi antaa sinulle toivottuja tietoja, koska suunnittelemastani retkestä Frohsdorfiin ei ole tullut mitään; mutta jos minun tulee ilmaista sinulle moraalinen mielipiteeni, niin tunnustan, että alan kadottaa kaiken toivoni. Meidän maanmiehemme saavat aikaan niin paljon ikävyyksiä, että taivaan vihan täytyy kerran iskeä meidän ennen niin rakkaan Ranskamme ylitse, tai jollen katso asiaa näin korkealta kannalta, vaan liiankin uudenaikaisen positiivisen järjen näkökannalta, niin ovat meidän lainsäätäjiemme kykenemättömyys ja tahdittomuus siinä määrin silmiinpistäviä, että siitä ehdottomasti on seurauksena kansan perikato. Kaikki vanhat säädökset kumotaan ja vallankumouksellinen henki pääsee yhä enemmän valtaan. Perhesiteet höltyvät, kirkkoa vainotaan, armeija joutuu rappiolle; mihin meidän isänmaa raukkamme voi turvautua? Pyhää kostoajatusta heikontavat niin sanotut humaniteetti-aatteet; naista, perheen perustaa, uhkaa esitetty avioerolaki ja kysymyksessä olevat naislyseot riistävät hänet yleensä luonnolliselta radaltansa. Tuleva sukupolvi ei yleensä tule enää omistamaan emäntiä, maailmannaisia, eikä — puolimaailman naisia, vaan naisprofessoreita, — tohtoreita, kirjailijattaria ja muita hirviöitä, ja sen jälkeen kun kaikki miehiset hyveet ovat kadonneet, isänmaanrakkaus, urhollisuus ja lainkuuliaisuus, uhkaa meitä vielä lisäksi se vaara, että suloiset naiselliset heikkoudetkin häviävät, nimittäin koketteria, naiivi hartaus, tietojen puute — sanalla sanoen kaikki se, mikä on viehättävää. Minä surkuttelen lastenlapsiamme ja iloitsen, että elän aikakautena, jolloin miesten parissa tapaan vielä hengenheimolaisia, jotka tahtovat palauttaa entisen Ranskan olot, ja naisten joukossa sellaisia, joiden kanssa voin tänään huvitella ja huomenna valita heidän paristaan itselleni puolison.
Mutta niinkuin sanottu, tuohon viimeiseen on vielä aikaa. Tätä nykyä olen intohimon vallassa, joka ei merkitse liehakoimisen leikkiä eikä avioliiton vakavuutta, mutta joka pitää minut täydellisesti kahlehdittuna: hehkuvan, kiivaan, kaikki esteet murtavan, taivaaseen kurottavan ja tuhoavan intohimon vallassa…
Sinä siis käsität, rakas veljeni, ja suot anteeksi, etten saavu häihisi. Keksi joku selittävä tekosyy — kernaimmin virkavapauden puute — ja sano terveiseni sekä äidillemme että morsiamellesi.
Raoul.
* * * * *
Kello oli jo lähes yksitoista aamupäivällä, kun Daniela tanssiaisten jälkeen heräsi unesta. Avatessaan silmänsä selvisi hänelle, että tärkeä ja onnekas kysymys oli tänään ratkaistavana — mikähän se oli? Oi niin: kello yhdeltä oli hänen määrä tulla hänen luokseen…
Hän soitti palvelijatarta, pukeutui ja käski tuoda aamiaisen makuuhuoneeseensa. Sitten hän lähetti Daliaa hakemaan. Pienokainen saapui juoksujalkaa sisään ja heittäytyi äitinsä kaulaan.
"Ethän vain ole sairas, äiti, koska käskit minut kesken tuntiani tänne?"
"En, kultaseni, voin aivan hyvin."
"Olin jo kello kahdeksan aikana ovellasi, mutta Lisi sanoi, että nukuit vielä tanssiaisten jälkeen. Sanohan, äiti, ovatko tanssiaiset hauskat?"