"Joskus hyvinkin hauskat, Dalia. Muutaman vuoden kuluttua vien sinutkin tanssiaisiin."
"Oi, en minä niistä välitä, paljoa kernaammin heitän palloa Affin kanssa."
Pienokainen ei näyttänyt tosiaankaan siltä, kuin hänestä voisi niin pian tulla arvokasta neitiä, lapsellisuus loisti hänen viattomista silmistään ja pyöreitten poskiensa kuoppasista. Sittenkin Daniela tahtoi tänään tehdä vakavan kysymyksen tyttärelleen. Hän suuteli lasta ja sanoi:
"Dalia, sanohan minulle, olisiko sinusta hauska, jos antaisin sinulle uuden isän?"
Pienokainen kalpeni. Omituista, miten kaikki lapset vaistomaisesti pelkäävät isäpuolia.
"Ei, ei, minä pyydän, äiti riittää minulle täydellisesti; en tarvitse isää."
"Mutta kultaseni, sitä sinä et ymmärrä; jos onnestani on kysymys — olenko iloinen ja hymyilevä niinkuin sinä, vai surullinen ja silmät kyynelissä?"
"Sinä et saa olla surullinen, äiti, et saa koskaan itkeä."
"Silloin sinun täytyy sallia, että tuon sinulle uuden isän. Hän tahtoo rakastaa sinua, hän tahtoo rakkaudesta pilata sinut kokonaan, mutta sitä minä en salli!"
"Entäs sinä, äiti — rakastatko sinä sitten minua vähemmän?" huokasi Dalia.