"Et tänään, Dalia kulta, sinulla on pieni ystäväsi vieraisilla… ja katsohan, teille tuodaan juuri kahviakin. Missä on Ernestine?"
"Täällä, armollinen rouva", sanoi paikalle saapuva, kelvolliselta näyttävä vanhempi nainen, arvattavasti Dalian hoitaja.
"Hyvästi siis, kultaseni. Syökää mansikoita hyvällä halulla. Ja kun alkaa tulla viileä, Ernestine, niin vie lapset sisään. Tahdotteko olla hyvä ja nousta vaunuihin, kreivitär?"
Siten puhuteltu noudatti kehotusta. Sen jälkeen nousi Danielakin vaunuihin, jolloin alushameen pitsien alta pilkisti siro jalka esille. Olento, jonka tuo jalka oli, oli muutenkin siro. Keskikokoinen, tyttömäisen solakka ja koko olennoltaan viehättävä. Profiili oli hieno, iho ruusunpunainen, hiukset ruskeat. Kaikkea tätä ympäröivät mustat pitsit. Pienen pyöreän hatun alta ja pitsihuivin poimujen välistä kurkistivat tuoreet ruusut esille.
Nainen, joka istui Danielan rinnalla, ei ollut ulkomuodoltaan yhtä viehättävä. Olematta nuori tai vanha, kaunis tai ruma, sekä niinhyvin ryhdiltään kuin puvultaan varsin vähäpätöinen, ei kreivitär Olga Barthen tehnyt minkäänlaista vaikutusta komean Daniela Dormesin rinnalla.
Ennenkuin vaunut läksivät liikkeelle, käänsi Daniela päänsä siihen suuntaan, missä Franz Stern istui, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta tervehtiäkseen häntä, oli hän ystävällisesti hymyillen nyökännyt hänelle.
"Huomasitko, isä, että hän hymyili?" sanoi Alfred katsoen vaunujen jälkeen.
"Kyllä", vastasi Stern; "hän vastaa tervehdykseeni aina ystävällisesti, mutta tällä kertaa hän tervehti vielä lisäksi ensiksi. Mutta, Affi, nyt kun kaunis rouva on kadonnut näkyvistämme, ala sinä jälleen lukea; olet luvannut minulle, että osaisit vielä tänään koko luvun ulkoa."
"Mutta en sanasta sanaan; ainoastaan sisällön, eikö niin?"
"Tietysti!"