Mr. Edgecombe vei puolisonsa maatilalleen Kentiin. Siellä kului hänen elämänsä, vaikka häntä ympäröikin ylellisyys ja komeus, hyvin yksitoikkoisesti. Edgecomben perheenjäsenet ja heidän naapurinsa kuuluivat niihin ylhäisiin ja ylpeihin englantilaisiin, jotka katsovat halveksien muukalaisiin. Sitäpaitsi he kuuluivat puritaanisiin herännäisiin, joten heidän ajatuskantansa ei sopinut yhteen saksalaisen ajattelijan tyttären vapaamielisten mielipiteiden kanssa. Ollen liian ylpeä tungetellakseen heidän seuraansa vetäytyi Mrs. Edgecombe kotinsa, lastensa ja kirjojensa pariin. Hänen puolisonsa oli intohimoinen metsästäjä ja maanviljelijä, joten hän ei kaivannutkaan seuraa. Vaimoansa kohtaan hän oli hyvä ja rakastettava, mutta vaimo ei ollut hänen elämänsä keskipiste; hän oli vain osa hänen kodistaan, koristeena siinä.
Mrs. Edgecombea odottivat monet surut. Hänen lapsensa kuolivat toinen toisensa jälkeen lastentauteihin. Hänen miehensä valtasi poliittinen kunnianhimo, ja hän alkoi, tullakseen valituksi parlamenttiin, tuhlata omaisuuttaan niin kovin, että oli menettää sen kokonaan. Häntä ei valittu, mutta hän oli tehnyt suuria velkoja, jotka yhä suurenivat, kun hän ei tahtonut järjestää kotiansa yksinkertaisemmaksi. Kaikki jäi entiselleen, joten ylellisyys, joka tähän saakka oli ollut ilonlähteensä Mrs. Edgecombelle, nyt muuttui surujen ja huolien lähteeksi. Mr. Edgecombe alkoi, päästäkseen veloistaan, ottaa osaa liikeyrityksiin, mutta joutui häviön partaalle. Satatuhatta puntaa luistaa pian maanviljelijältä, jolla ei ole aavistustakaan liike-elämästä, mutta joka silti innostuu kaivoksiin, rautateihin, vakuutusyhtiöihin ja puuvillateollisuuteen.
Näytti jo siltä, että vanhan linnan täytyisi joutua vasaran alle, kun hän äkkiarvaamatta sai suuren perinnön, jolla velat maksettiin ja entinen elämä jatkui. Tämä seikka paransi Mr. Edgecomben valtiollisista ja teollisuusunelmista, eikä hän sittemmin huolinut enää muusta kuin metsästyksestään ja maanviljelyksestään.
Mr. Edgecombe kuoli kaksikymmentäkuusi-vuotisen avioliiton jälkeen, jättäen leskelleen suunnattoman omaisuutensa. Leski suri vainajaa sydämensä pohjasta ja vietti vielä joitakuita vuosia yksinäisyydessä. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, eikä hänellä ollut ketään läheistä sukulaista. Mutta vihdoin hänet valtasi jonkinlainen koti-ikävä ja hän päätti viettää loppuikänsä Saksassa. Sitä ennen hän tahtoi matkustella jonkun verran, tutustuakseen niihin maihin, joista oli niin paljon lukenut. Hän möi tiluksensa, koska aikoi kokonaan jättää Englannin. Englantilaisten sukulaisten ja naapurien kanssa hän ei sopinut yhteen ja hän halusi koota ympärilleen henkilöitä, jotka muistuttaisivat häntä hänen nuoruudestaan, saksalaisia runoilijoita, taiteilijoita ja oppineita, muodostaa seurapiirin, joka valaisisi hänen elämäniltansa.
Tämän Hanna oli saanut tietää keskustellessaan suojelijansa kanssa. Jo kauan aikaa hän oli tahtonut kertoa avomielisesti omastakin elämästään ja ollut valmis vastaamaan kaikkiin vanhan rouvan kysymyksiin. Mutta Mrs. Edgecombe ei tehnyt, kuten jo on mainittu, mitään kysymyksiä. Silloin Hanna ei enää voinut hillitä haluansa kertoa kaikkea hänelle, vaan huudahti:
»Minun täytyy sanoa teille kaikki, kaikki!»
»Mitä sitten, rakas lapsi?» keskeytti Mrs. Edgecombe. »Te pelästytätte minua!»
»Vaikka saisin uudelleen lähteä maailmalle, vaikka te halveksisitte ja inhoaisitte minua…»
»Mutta, rakas lapsi, älkää käyttäkö niin voimakkaita sanoja kuin halveksiminen ja inho. Vasta äärimmäisessä tapauksessa on ihmisellä oikeus halveksia ja inhota toista, ja tässä on vielä kysymys vapaaehtoisesta tunnustuksesta. Te olette pieni liioittelija.»
»Ja te olette hyvyyden, anteeksiannon ja ylevyyden esikuva…»