»Suuri liioittelija, olisi minun pitänyt sanoa.»
»Mrs. Edgecombe — minä olen… — minä olen… syntini ovat — oi, on niin vaikeata kertoa, en tiedä mistä alottaa…»
»On vaikeata tunnustaa syntinsä. Tavallisesti tekee väärin siinä, että luettelee harha-askeleensa ja unohtaa tuhannet myötävaikuttaneet olosuhteet ja kiusaukset eli toisin sanoen kaiken sen, mikä kuulijan tulee tietää voidakseen antaa anteeksi. Autanko teitä? Teidän syntinne on se, että uskoitte ihastuttavan miehen rakkaudentunnustuksia…»
»Ei siinä kaikki…»
»Te jätitte vanhempienne kodin?»
»En, minulla ei ollut enää vanhempia. Minä hylkäsin puolisoni.»
»Puolisonne?… Oletteko naimisissa — lapsi!»
»Olen, Mrs. Edgecombe. Minä olen avioliiton rikkoja; oikeastaan en koskaan ole ollut miehelleni uskoton, mutta kuitenkin olen kadottanut kotini, nimeni, arvoni… mutta vaikka en saanutkaan nauttia rikoksellisesta onnestani, syöksin puolisoni suurimpaan onnettomuuteen, mikä voi kohdata rehellistä miestä! Oi, että minä… minä…»
Hanna kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Mrs.
Edgecombe oli hyvin järkytetty.
»En ymmärrä teitä oikein. Nyt teidän täytyy kertoa minulle kaikki, pikku rouva raukka! Vähitellen… eihän teidän tarvitse sanoa kaikkea yhtaikaa. Ainoastaan romaaneissa ihmiset voivat kertoa kaiken samassa hengenvedossa. Se, että nyt itkette, ajatellessanne miehellenne tekemää vääryyttä, sanoo paljon, paljon enemmän kuin mitkään sanat.»