XXV.
Vähitellen, kuten vanha rouva oli pyytänytkin, Hanna kertoi ystävällisistä kysymyksistä rohkaistuneena entisestä elämästään.
Muutamien päivien kuluttua, kun he jälleen istuivat parvekkeella, oli hän kertonut viimeisenkin kohdan, ja hänen tunnustuksensa oli lopussa. Mrs. Edgecombe oli vaipunut syviin ajatuksiin. Lopulta Hanna keskeytti hiljaisuuden.
»Tuomitsetteko minua kovin ankarasti? Teillä, joka varmaankin olette synnitön, on oikeus heittää minua kivellä…»
»Oikeus? Kuka saattaisi niin väärin ymmärtää Kristuksen sanoja! Jos hän olisi olettanut löytyvän synnittömiä ihmisiä, ei hän olisi puhunut siten. Hän juuri ennen kaikkea tahtoi, ettei syntistä kivitettäisi. Hän opetti vain läsnäolevia, ettei heillä oman syntisyytensä takia ollut oikeutta rangaista, sillä muutenhan hän, joka itse oli synnitön, olisi voinut heittää ensimäisen kiven. Mutta hän ei tahtonut, että rikollista rangaistaisiin kuolemalla, sillä syyllisen oma onnettomuus oli jo kyllin suuri rangaistus. Te olette myöskin onneton, Hanna raukka… Kivittää teitä en tahdo, mutta te olette menetellyt hyvin, hyvin väärin. Minä voisin kyllä käyttää rankaisuoikeuttani, sillä minä en koskaan ollut miehelleni uskoton. Siinä suhteessa olen ollut niin onnellinen, ettei kukaan voi minua moittia.»
»Niin siveä, tarkoitatte.»
»Ei, niin 'onnellinen', sanoin, ja siinä pysyn. Mikä minua sitten suojelikaan — kiusauksien puuteko vai periaatteeni, ylpeyteni tai tasainen luonteeni — se on ollut onneni. Mutta voinko tietää, että toisissa olosuhteissa olisin pysynyt rehellisenä? Siksi en mitenkään tahdo kiittää omaa ansiotani tässä suhteessa toisen synnin rinnalla. Ja koska yleensä en tiedä virheetöntä mittapuuta synnille, koska en voi tietää, missä suhteessa olosuhteet ovat mukaanluettavat, niin sanon tätä tapausta mieluummin onnettomuudeksi ja ajattelen sitä säälien ja sitten…»
»Ja sitten langetatte tuomionne?»
»Niin aioin sanoa. Mutta ei: en sittenkään; minä vain säälin… se on minun tapani tuomita. Ja teitä, Hanna raukka, säälin myöskin. Miten särkynyttä ja tukea vailla onkaan elämänne nyt… Olen ajatellut mitä tehdä. — Luulisin teidän yhteenliittämisenne olevan parasta.»
»Miehenikö kanssa? Oi, hän hylkäisi minut — ja olisi siihen oikeutettukin.»