»Kukapa tietää, ehkä hän kaipaa teitä, ehkä hänen suurin ilonsa olisi saada teidät jälleen.»
»Minähän olin rikollinen, kun aioin olla hänelle uskoton…»
»Niinpä kyllä, moraaliselta kannalta katsoen; mutta myöskin aineellisella puolella on tämmöisessä tapauksessa merkityksensä. Se vähentäisi joka tapauksessa katkeruutta.»
Hanna kertoi molemmista kotiin kirjoittamistaan kirjeistä, joista Ewaldille osoitettu oli jäänyt vastausta vaille ja toiseen oli tullut kenraalittaren kova vastaus.
»Tiedättekö mitä teemme, Hanna? Matkustakaamme yhdessä kaupunkiin, josta lähditte. Minä puhun miehenne kanssa.»
»Minä pelkään — ja häpeän.»
»Kukaan ei tule teitä tuntemaan. Te jäätte hotelliin minun puhuessani miehenne kanssa; — te esiinnytte minun tyttärenäni tai veljentyttärenäni, eikä kukaan voi silloin aavistaa kuka te olette.»
»Minut tunnetaan kaikkialla tuossa pienessä kaupungissa.»
»Me värjäämme vaalean tukkanne mustaksi, se on yksinkertaisinta, silloin teitä ei ainakaan kukaan tunne. Ellei herra Ballmann anteeksiantaen avaa teille syliään, niin me matkustamme taas tiehemme; hän tietää silloin ainakin, ettette harhaile avarassa maailmassa ja vaivu yhä syvemmälle, vaan että olette vanhan, rehellisen naisen luona, joka suo hyljätylle äidillistä hoivaa…»
Hanna katsahti puhujaan kiitollisena. Hän ei löytänyt sanoja kiittääkseen suojelijaansa hänen osoittamastaan hyvyydestä, sillä se toistui niin usein.