»Mutta luulen hänen ilostuvan löytäessään vaimonsa, jonka hän on luullut sortuneen, ja hän tulee ottamaan teidät minulta ja vartioimaan teitä paremmin kuin tähän asti. Ja toivottavasti saan hänet huomaamaan, että miehellä tavallisesti on osansa vaimon rikoksessa — ja hänen tulee myöskin saada anteeksi, ettei ole paremmin voinut säilyttää aarrettaan.»
»Te luulette siis varmasti, että sovinto on mahdollinen? Tuskallisinta olisivat juorut ja huomio, minkä herättäisimme… niin hyvin hänelle kuin minullekin.»
»Sitäkin olen ajatellut. Sinne jääminen, missä häväistysjuttu on tuoreessa muistissa, olisi teille vaikeata. Mutta professorihan voi toimia missä hyvänsä muuallakin. Jos professori Ballmann suostuu sovintoon, jättää hän Itävallan ja hakee itselleen paikan Saksasta. Minä tunnen monta vaikutusvaltaista henkilöä saksalaisissa yliopistoissa — suosituksia ja suosijoita on helppo hankkia — ja kunnes tuumamme toteutuvat, ei teiltä tule mitään puuttumaan, sillä siihen saakka ovat oveni teille molemmille auki…»
Nytkään Hanna ei voinut vastata muulla kuin liikutetulla ja kiitollisella katseellaan.
»Ja sitten — itse asiassa olen hyvin itsekäs, nähkääs — te palaatte omaan kotiinne, ja minä tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, sillä näinä kuutena kuukautena olen oppinut pitämään teistä sydämeni pohjasta. — Kuka sitten lukee minulle?»
»Entä minä sitten? Ettekö luule minun olevan vaikeata erota teistä?»
»Luulen kyllä, rakas lapsi. Mutta vaimolla ei missään koko avarassa maailmassa ole turvallisempaa tyyssijaa kuin miehensä katon alla. Niin kauan kuin on pienintäkään mahdollisuutta oleskella tuon katon alla tai sinne palata, on se tehtävä. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen. Te olette itse huomannut mimmoiseen kurjuuteen ja vaikeuteen joutuu, jos heittäytyy laittomaan elämään. Miten varmalta näyttikään pakonne rakastettunne syliin, ja sen teki tyhjäksi kohtalo, kuolema, ja siinä te olitte avuttomana ja hyljättynä. Ja ellei kreivi olisikaan kuollut, niin olisi rakkaus rakastajattareen — suokaa anteeksi tuo kova sana, mutta maailmalla ei olisi ollut sille muuta nimitystä — tuo vapaa tunne voinut kuolla, ja te olisitte saanut tuntea, joskaan ette niin äkillistä, kuitenkin yhtä katkeraa surua.»
»Tiedän sen, tiedän sen. Vallan liiankin pian olisi rakastajatar saanut mennä antaakseen tilaa hänen morsiamelleen.»
Ja Hanna kertoi Palmin kreivittärien keskustelusta, jota oli ollut kuulemassa.
»Siinä sen näette!» jatkoi Mrs. Edgecombe. »Intohimojen pohjalle ei voi heittää ankkuriaan. Ihminen syöksyy virtaan, ellei muuta voi, tunteepa pudotessaan pyörryttävän suloista riemuakin, mutta loppu on aina sama: hukkuminen. Päättäkäämme siis, rakas Hanna, että palaamme kevytmielisesti hyljätyn miehen luo ja katsomme, emmekö jälleen voisi heittää ankkuriamme sinne. Minä otan pitääkseni huolta kaikesta. Ette kai tunne vastenmielisyyttä herra Ballmannia kohtaan?»